Eli­na Lu­mi­jär­vi

Elä­mää olen täs­sä miet­ti­nyt. “Sii­nä­hän sitä riit­tää miet­ti­mis­tä”, sa­no­vat van­hat ja vii­saat ja is­ke­vät sil­mää hy­vän­tah­toi­ses­ti ja tai puis­ta­vat pää­tään men­nes­sään. Tar­kem­min ot­ta­en, olen miet­ti­nyt oman pää­nup­pi­ni ja mie­le­ni si­säis­tä ta­paa re­a­goi­da asi­oi­hin ja hah­mot­taa maa­il­maa. Mil­lä asi­oil­la on suu­rin mer­ki­tys ihan kaik­keen elä­mäs­sä­ni – ar­jen toi­min­ta­ky­kyyn, ky­kyy­ni tun­tea iloa, su­rua, vi­haa? Koen, et­tä si­sim­mäs­sä­ni on kak­si ka­ma­ria. Toi­nen on mie­le­ni ka­ma­ri, toi­nen elä­män­kat­so­muk­sel­li­nen ka­ma­ri. Ka­ma­rit ovat ai­van rin­ta rin­nan si­sim­mäs­sä­ni.

Mie­le­ni ka­ma­rin muo­dos­taa koko men­neen elä­mä­ni ko­ke­muk­set ja tun­teet. Vii­mei­set vuo­det mie­le­ni ka­ma­ris­sa on ol­lut häm­mäs­tyt­tä­vän hyvä jär­jes­tys. Tuo jär­jes­tys on syn­ty­nyt kui­ten­kin mel­koi­sen ko­van työn tu­lok­se­na, jo­hon olen tar­vin­nut ul­ko­puo­lis­ta apua te­ra­pi­an muo­dos­sa use­am­man vuo­den ajan. En lii­oit­te­le, jos sa­non, et­tä työ on ol­lut kova ja vaa­ti­nut pait­si mi­nul­ta si­tou­tu­mis­ta, myös puo­li­sol­ta­ni ja mi­nua hoi­ta­neil­ta ih­mi­sil­tä täy­den tuen ja luot­ta­muk­sen vä­lil­lem­me.

Ym­mär­rän hy­vin, jos ai­na jär­jes­tys­tä ei mie­len ka­ma­riin syn­ny, kos­ka mie­len ka­ma­rin sii­vous ei ole mitä ta­han­sa sii­vous­ta sen pe­rim­mäi­ses­sä tar­koi­tuk­ses­saan. Sii­tä sel­vi­ä­mi­nen ei oi­ke­as­taan ole omas­sa kä­des­sä, vaan se on kor­ke­am­mis­sa kä­sis­sä. Sii­vouk­sen ai­ka­na voi kyl­lä yrit­tää pi­tää huol­ta it­ses­tä kai­kel­la ta­paa, mut­ta se, kes­tää­kö ih­mi­nen kai­ken nuk­ka­vie­run tamp­paa­mi­sen, ei ole omas­sa jak­sa­mi­ses­sa.

It­sel­le­ni mie­len ka­ma­ri­ni sii­vous on ol­lut elä­mä­ni mer­kit­tä­vin kor­ke­a­kou­lu­tut­kin­to, jota ei yk­si­kään mais­te­rin tai toh­to­rin tut­kin­to koh­dal­la­ni ohit­tai­si. Mie­len ka­ma­rin jär­jes­tys on mi­nul­le jo­ka­päi­väi­nen ih­me ja suu­ri kii­tol­li­suu­den ai­he. Luu­len, et­tä ilo työ­e­lä­mäs­tä liit­tyy pait­si mie­lek­kää­seen työ­hön, myös sii­hen ih­mee­seen, et­tä enää jak­sa­mi­se­ni ei ole kuin nuo­ral­la­tans­sia. Kos­ka kaik­ki mie­len­huo­nee­ni huo­ne­ka­lut ovat van­ho­ja, suu­rin osa osiin pu­ret­tu­ja ja uu­del­leen lii­mat­tu­ja, koen ja re­a­goin asi­oi­hin oman­lai­sel­la ta­val­la­ni. En pa­rem­mal­la, en­kä huo­nom­mal­la kuin joku toi­nen, vain oman­lai­sel­la.

Jos­kus kes­kus­te­lu­kump­pa­nin tai jopa lä­hei­sen on vai­ke­aa ym­mär­tää, mik­si re­a­goin asi­oi­hin, jot­ka ei­vät he­rä­tä heis­sä mi­tään tun­tei­ta. Sik­si, et­tä mie­len­ka­ma­ri, jos­sa on lii­mat­tua, tuu­nat­tua, kään­net­tyä ja vään­net­tyä, re­so­noi eri­lai­sel­la ta­val­la asi­oi­hin, kuin sel­lai­nen ka­ma­ri, jon­ka ole­mas­sa­o­loa tus­kin on elä­mäs­sään huo­man­nut. Jos on ko­vin tuu­lis­ta ja il­ma­pii­ri sa­ke­nee tai tu­lee joku muu mur­he, mie­len­ka­ma­ri­ni re­so­noi niin voi­mal­li­ses­ti, et­tä tu­lee vä­ris­tyk­siä. Kyse on siis pal­jol­ti ti­las­ta, jota herk­kyy­dek­si­kin kut­su­taan.

Herk­kyys ei kui­ten­kaan ole vah­vuu­den vas­ta­koh­ta. Jos­kus kun tur­bu­lens­si huo­jut­taa mie­len­tu­vas­sa saa­vu­tet­tua jär­jes­tys­tä, näen it­se­ni ve­tä­mäs­sä vil­la­mys­syä sy­vem­mäl­le pää­hän ja suo­jaa­mas­sa aar­ret­ta­ni, vai­val­la saa­vu­tet­tua, lah­jak­si saa­tua ai­nut­laa­tuis­ta mie­len­ka­ma­ria. It­sen­sä suo­jaa­mi­sen tai­to on tär­keä ja pe­rus­tel­tua, kos­ka sil­lä tur­vaan työ- ja toi­min­ta­ky­ky­ä­ni ja koko ar­kis­ta ole­mis­ta­ni. Mie­len­ka­ma­rin sii­vous ei ole teh­nyt mi­nus­ta va­li­tet­ta­vas­ti pa­rem­paa ih­mis­tä. Si­säi­sen va­kau­den se on tuo­nut ja rau­han. Olen myös huo­man­nut, et­tä kun tuu­lee, en ku­tis­tu nurk­kaan nä­ky­mät­tö­mäk­si, vaan ky­ke­nen sei­so­maan tuul­ta vas­ten, jopa toi­mi­maan tuu­len voi­mas­ta syn­ty­neen pai­neen al­la.

Sit­ten se toi­nen si­sim­pä­ni ka­ma­reis­ta – elä­män­kat­so­muk­sel­li­nen ka­ma­ri, tai ko­toi­sam­min sy­dä­men us­kon ka­ma­ri. Tämä ka­ma­ri an­taa pe­rus­tan kai­kel­le mitä iki­nä teen ja mi­hin elä­mäs­sä­ni kul­jen. Us­kon ka­ma­ris­sa ei voi suur­sii­vo­ta. Ei­pä mene päi­vää­kään, et­tei­kö pö­ly­jä tar­vit­si­si pyyh­kiä tai imu­roi­da. Syn­ti on vain sel­lai­nen seu­ra­lai­nen, et­tä sitä on pes­tä­vä pois ala­ti. Us­kon ka­ma­ri an­taa mi­nul­le toi­von tu­le­vas­ta, pa­rem­mas­ta elä­mäs­tä. Sen us­kon saa­vut­ta­va­ni, kun­han jak­san pyyh­kiä pö­ly­jä ja imu­roi­da ah­ke­ras­ti päi­vit­täin us­kon­ka­ma­ria, eli pyy­tää an­teek­si ja an­taa an­teek­si. Us­kon­ka­ma­ris­sa ei kui­ten­kaan ra­ken­tei­siin, ei­kä huo­ne­ka­lu­jen kun­toon tar­vit­se ka­jo­ta, sil­lä ne ovat jy­ke­vää, iki­ai­kais­ta te­koa, ei­kä nii­tä mit­kään pu­hu­rit hor­ju­ta. Kaik­ki on täs­sä ka­ma­ris­sa sel­ke­ää, kir­kas­ta ja iha­naa il­man ih­mis­mie­len tuo­mia pö­ly­pal­le­roi­ta.

Näi­den ka­ma­rei­den kans­sa minä elä­mää­ni elän. Kun kam­ma­reis­sa on ta­sa­pai­noi­nen mei­nin­ki, niin elä­mä on hy­vää ja sil­lä on tar­koi­tus. On hyvä, et­tä huo­nei­den läpi ei kul­je­ta, ei­kä ta­va­raa kul­je­tel­la huo­nees­ta toi­seen. Sil­loin voi ihan tur­haan se­koit­tua mie­len asi­at ja us­kon asi­at, ei­kä sii­tä kos­kaan mi­tään hy­vää seu­raa. Ka­ma­rei­den kun­nos­sa­pi­toon saam­me pyy­tää tai­toa ja voi­mia tai­vaal­li­sel­ta Isäl­tä. Hän kyl­lä aut­taa ajal­laan niin si­nua kuin mi­nu­a­kin.