Kä­ve­lin vii­kon­lop­pu­na Hau­hon­se­län jääl­lä. Seu­raa­kin oli – sekä kak­si- et­tä ne­li­jal­kai­nen uros. Mo­lem­mat lä­hei­siä ja rak­kai­ta kans­sa­kul­ki­joi­ta. Ke­vyt­tä pak­kas­lun­ta oli jään pin­nal­la vain noin 15 sent­tiä, jo­ten saat­toi kul­kea hy­vin il­man lu­mi­ken­kiä, ei­kä tar­po­mi­nen käy­nyt lii­an ras­kaak­si.

Maa­lis­kuun au­rin­ko pais­toi pil­vet­tö­mäl­tä tai­vaal­ta. Han­ki kim­mel­si ja hil­jai­suu­den rik­koi vain kul­ki­jan vaat­teis­ta ja ken­gis­tä läh­te­vä ka­hi­na ja na­ri­na. Kä­ve­lim­me Al­vet­tu­lan ky­län ran­ta­kais­li­kol­le ja kään­nyim­me ta­kai­sin. Pa­luu­mat­kal­la kul­jim­me pit­käl­ti hil­jaa, ja niin oli ai­kaa omil­le aja­tuk­sil­le.

Kat­se­lin jäl­kiä, jot­ka oli­vat muo­dos­tu­neet kul­kies­sam­me, ja to­te­sin ole­vam­me pa­luu­mat­kal­la. Pa­luu­mat­ka – sel­lais­ta ha­vah­duin kul­ke­va­ni myös konk­reet­ti­ses­ti, koko elä­mää aja­tel­len. Puo­len vuo­si­sa­dan ra­ja­pyy­kin ohi­tet­tu­aan ih­mi­sel­lä on mitä to­den­nä­köi­sim­min elä­mää enem­män elet­ty­nä kuin edes­sä­päin.

Kat­soin lu­mel­la nä­ky­viä jäl­kiä ja ajat­te­lin, mil­lai­sia jäl­kiä mi­nun mat­kas­ta­ni on jää­nyt sy­väl­li­sem­mäs­sä mie­les­sä. Osa jäl­jis­tä on sel­vä­ra­jai­sia, sel­lai­sia, jot­ka voi muis­taa kirk­kaas­ti ja jol­loin elä­mää on to­den­nä­köi­ses­ti vie­lä ku­vi­tel­lut pys­ty­vän­sä hal­lit­se­maan­kin.

Ai­na­kaan yri­tys­tä ei ole nois­ta jäl­jis­tä puut­tu­nut. Niis­sä nä­kyy nuo­ruu­den pa­loa ja in­nos­tus­ta – iha­naa, lii­kut­ta­vaa jäl­leen­ra­ken­nus­hen­keä. Tuo­ta voi­si ver­ra­ta lin­tu­jen jo­ka­ke­väi­seen pe­sän­ra­ken­nuk­seen ja jota il­man ei elä­mää eteen­päin ra­ken­net­tai­si tai pa­ran­net­tai­si. Nois­sa jäl­jis­sä on ter­vet­tä us­koa Ju­ma­lan joh­da­tuk­seen, mut­ta mah­dol­li­ses­ti myös ha­lua teh­dä asi­oi­ta pa­rem­min kuin omat van­hem­pam­me. Jäl­jes­sä ei ole mi­tään vää­rää tai ikä­vää, ihan hyvä on ko­et­taa ot­taa opik­si ja teh­dä pa­rem­min.

Py­säh­dyn kat­so­maan jäl­kiä ja mie­tin, tul­kit­sen­ko nii­tä oi­kein. On­ko tuo kuva sel­vä­ra­jai­ses­ta jäl­jes­tä oi­kea? Us­kal­lan väit­tää, et­tä jok­seen­kin noin se on men­nyt.

Löy­dän kul­ke­mal­ta­ni elä­män­mat­kal­ta myös toi­sen­lai­sia jäl­kiä. Sel­lai­sia, jot­ka ei­vät ole sel­vä­ra­jai­sia ja jois­ta ei näy ken­gän­poh­jan ku­vi­o­ta. Tuol­loin olen ol­lut kai ai­ka­lail­la su­mus­sa en­kä ky­ke­ne muis­ta­maan noi­ta kul­ke­mi­a­ni pät­kiä sel­ke­äs­ti. On myös jäl­kiä, jot­ka ovat le­vin­neet ja su­la­neet elä­män polt­ta­vas­sa ki­vus­sa ou­doik­si ja epä­muo­dos­tu­neik­si kraa­te­reik­si. Nii­tä kat­sel­les­sa si­sim­mäs­sä vä­räh­tää vie­lä­kin, vaik­ka ai­kaa oli­si ku­lu­nut vuo­si­kym­me­niä sii­tä, kun jäl­jet ovat syn­ty­neet.

Jäl­kiä voi­si ana­ly­soi­da pit­kään­kin, mut­ta ei se lie­ne tar­peel­lis­ta. Voi vain to­de­ta, et­tä mo­nen­lais­ta jäl­keä on muo­dos­tu­nut. Mer­kit­tä­vää on se, et­tä mat­ka nä­kyy kui­ten­kin ai­na jat­ku­neen, vaik­ka jäl­jet oli­si­vat muo­dos­tu­neet mil­lai­sik­si hy­vän­sä. Se­kin on to­det­ta­va, et­tä ai­ka pal­jon olen mo­kail­lut elä­mä­ni var­rel­la. Vaik­ka ym­mär­rys­tä oli­si asi­oi­hin ol­lut­kin, ei se ole ai­na riit­tä­nyt sii­hen, et­tä ne oli­si­vat men­neet mal­lik­kaas­ti tai et­tä oli­sin osan­nut hoi­taa nii­tä oi­kein.

Ke­vä­tau­rin­ko pais­taa mel­kein lii­an kirk­kaas­ti, kun up­pou­dun elä­mä­ni epä­on­nis­tu­mi­siin. Häi­käi­se­väs­sä kirk­kau­des­sa huo­maan jää­nee­ni ju­miin aa­tok­sii­ni ja mie­li on ala­ku­loi­nen. Kun au­rin­ko on las­ke­nut puu­ra­jan taak­se, me­nen pi­ha­sau­nan läm­pöön. Tu­len ää­ni rau­hoit­taa ja huo­maan kyy­ne­lei­den va­lu­van pos­kil­la­ni kil­paa hi­koi­le­van sau­nan ik­ku­nan kans­sa. Kiu­as si­hah­taa ja su­lat­taa si­sin­tä­ni sa­maa vauh­tia kuin luut läm­pe­ne­vät. Sau­na­ka­ve­ri­ni läh­tee ja minä jään sau­no­maan. Sau­non ja pit­kään ja har­taas­ti, mel­kein nu­kah­dan.

Kun as­tun ulos sau­na­ka­ma­ris­ta ke­vät­tal­ven kuu­lak­kaa­seen il­ta­pak­ka­seen, lau­laa ta­li­tint­ti. Tai­vas on kor­ke­al­la ja mie­li ai­van höy­he­nen­ke­vyt. To­te­an, et­tä elä­mä­ni mat­ka on ol­lut oi­kein hyvä kaik­ki­nen­sa. Omat epä­on­nis­tu­mi­se­ni ovat ol­leet Ju­ma­lan huo­len­pi­toa. Ne ovat opet­ta­neet nöy­ryyt­tä ja pi­tä­neet lä­hel­lä Ju­ma­laa. Ne ovat opet­ta­neet, et­tä elä­mä ei ole ih­mi­sen hal­lit­ta­vis­sa ja et­tä vain Ju­ma­la voi hoi­taa asi­oi­ta, jot­ka oli­si­vat pie­nel­le ih­mi­sel­le lii­an vai­kei­ta hoi­taa. Kai­kis­ta su­loi­sim­mal­ta tun­tuu se, et­tä ar­mo riit­tää mi­nul­le­kin.

Tun­ne sau­nas­ta pa­lat­tu­a­ni on niin su­loi­nen ja iha­na, et­tä saa mel­kein lei­ju­maan. Täy­del­li­nen, lah­jak­si an­net­tu ar­mo on ih­meel­li­nen asia. Se tuok­suu tai­vaal­ta. Seu­raa­va­na päi­vä­nä seu­ra­pen­kis­sä tuo tun­ne on edel­leen läs­nä ja to­den­tuu sa­nas­sa. Ju­ma­lan vii­toit­ta­maa, mi­nul­le suun­ni­tel­tua tie­tä on ol­lut tur­val­lis­ta kul­kea. Mo­nen­lai­set jäl­jet ovat Ju­ma­lan mi­nul­le an­ta­mia ja hän on aut­ta­nut eteen­päin sil­loin­kin, kun ol­lut vai­ke­aa. Tur­val­li­sin mie­lin jat­kan pa­luu­mat­kaa­ni ja us­kon, et­tä se päät­tyy ker­ran hy­vin.