Eli­na Lu­mi­jär­vi

Olen kä­sit­tä­nyt, et­tä ih­mi­sen elä­mäs­tä ir­tau­tu­mi­sen ai­ka voi ol­la eri ih­mi­sil­lä hy­vin eri­lais­ta. Jos­kus kuo­le­ma tu­lee yl­lät­tä­en, jos­kus se on rau­hal­lis­ta, ki­vu­ton­ta odot­te­lua, jos­kus ken­ties ki­pu­jen täyt­tä­mää kär­si­mys­tä. Rei­lu vuo­si sit­ten sain viet­tää vii­si päi­vää kuo­lin­vuo­teen vie­rel­lä saat­ta­jan roo­lis­sa. Tar­kem­min ot­ta­en isää­ni saat­ta­mas­sa.

Van­ha mies oli la­kan­nut syö­mäs­tä, ja pää­tin läh­teä hä­nen luok­seen. Kun saa­vuin, eh­din saa­da vie­lä iha­nan hy­myn. Sit­ten isään ei enää saa­nut­kaan yh­teyt­tä. Päi­vät ku­lui­vat, ja nel­jä yö­tä hoi­va­ko­din ret­ki­sän­gyl­lä oli ta­ka­na. Ai­nut­laa­tui­set päi­vät, jol­loin saim­me jät­tää kah­den si­sa­re­ni kans­sa jää­hy­väi­siä isäl­le. Tun­nel­ma ei ol­lut su­rul­li­nen ei­kä epä­toi­voi­nen, hai­kea kyl­lä­kin. Oli myös jol­la­kin ta­paa juh­la­vaa, kuin suu­ren juh­lan aat­toa oli­sim­me elä­neet. Tie­sim­me isän niin har­taas­ti toi­vo­man va­pah­duk­sen päi­vän ole­van lä­hel­lä. Äi­din kuo­le­man jäl­keen hän sitä oli odot­ta­nut ja kai­van­nut.

Päi­viin mah­tui myös her­vo­ton­ta nau­rua. Jopa sii­nä mää­rin, et­tä hoi­ta­ja ky­syi erää­nä päi­vä­nä, ym­mär­räm­me­kö me, mil­lai­nen isäm­me ti­lan­ne on ja mi­hin se joh­taa. Ker­roim­me tie­tä­väm­me, et­tä olem­me isän kuo­lin­vuo­teel­la. Ky­syin hoi­ta­jal­ta, mik­si hän sel­lais­ta ky­syy. Sain vas­tauk­sen, et­tä kos­ka olem­me niin iloi­sia ja huo­nees­sa on ke­vyt il­ma­pii­ri. Ker­roim­me, et­tä oi­ke­as­taan ei ole syy­tä mur­hee­seen, kun isä pää­see pian läh­te­mään sin­ne, mi­hin on ko­vin kai­van­nut sit­ten äi­din pois­me­non. Hoi­ta­ja ha­lu­si vie­lä tie­tää hie­man tar­kem­min, mil­lai­nen on us­kom­me pe­rus­ta. Sama hoi­ta­ja sa­noi usein huo­nee­seen tul­les­saan ihas­te­le­van­sa, kuin­ka siel­lä tuok­suu ko­dil­le – tuok­su syn­tyi il­mei­ses­ti kah­vin­kei­tos­ta ja ruo­as­ta, jota ti­lat­tiin Wol­til­ta tai ha­et­tiin lä­hi­kau­pas­ta.

Elet­tiin nel­jän­nen päi­vän il­taa sii­tä las­kien, kun olin saa­pu­nut. Tar­kem­min ot­ta­en lau­an­tai­eh­too­ta. Hoi­ta­jia, jot­ka oli­vat jää­neet va­pail­le ja jät­tä­neet läh­ti­jäl­le hy­väs­tit, pa­la­si jäl­leen työ­vuo­roon. Hei­dän kat­sees­taan saat­toi ais­tia häm­mäs­tyk­sen, kun he ih­met­te­li­vät ää­neen läh­ti­jän vah­vaa sy­dän­tä. Ko­toa al­koi tul­la vies­te­jä pie­nim­mil­tä lap­sil­ta, et­tä minä päi­vä­nä sinä äi­ti tu­let ko­tiin. Vas­ta­sin, et­ten tie­dä.

Tuo­na lau­an­tai­eh­too­na saim­me viet­tää mer­kil­li­sen het­ken, jota on vai­kea ku­vail­la, mut­ta jon­ka kaik­ki ais­tim­me. Tuo­na het­ke­nä elä­män­lan­ka oli niin hau­ras, et­tä ar­ve­lim­me jo het­ken sen kat­ke­a­van sii­nä. Tuo­na het­ke­nä läh­ti­jä oli niin mer­kil­li­sel­lä ta­val­la lä­hel­lä, ai­van eri­tyi­sen lä­hel­lä. Hil­jaa, mel­kein kuis­ka­ten kä­vin isäl­le­ni mer­ki­tyk­sel­li­siä paik­ko­ja läpi. Ker­roin et­tä isä­ni itä­lap­pi­lai­ses­sa ko­ti­ky­läs­sä si­jait­se­val­la mö­kil­lä on piip­pu­jen pääl­le lai­tet­tu ha­tut, kel­la­rin ovi pön­kät­ty, ve­neet kään­net­ty, ik­ku­na­luu­kut sul­jet­tu ja sau­nan ve­si­pa­ta tyh­jen­net­ty. Kä­vim­me ko­ti­ky­län tut­tu­ja ta­lo­ja läpi, jois­ta oli läh­det­ty vii­mei­sel­le mat­kal­le jo ai­em­min ja ik­ku­nat oli­vat pi­me­ät. Mö­kil­tä siir­ryim­me kir­kon­ky­läl­le ko­tii­ni. Au­to­tal­lis­sa jär­jes­te­lim­me öl­jyt­ras­se­lit hyl­lyil­le ja ke­räi­lim­me ta­va­rat pai­koil­leen. Kel­la­rin puu­luuk­ku sul­jet­tiin ja puu­kat­ti­la vaih­det­tiin öl­jyl­le, ku­ten en­nen tal­ven tu­loa oli ta­pa­na. Va­kuu­tin isäl­le, et­tä kaik­ki ar­jen asi­at ovat ihan jär­jes­tyk­ses­sä ja mie­les­sä­ni tein hä­nel­le pe­sää, jos­ta oli­si hyvä läh­teä. Hen­gi­tys lak­ka­si usei­ta ker­to­ja, mut­ta jat­kui kui­ten­kin. Ihan kuin isä oli­si sa­no­nut ku­ten niin mo­nes­ti voi­mis­saan ol­les­saan: ”Älä­hän hä­täi­le.”

Niin kai sii­nä kävi, et­tä aloin hie­man hä­täil­lä. Kun läh­tö pit­kit­tyi, hii­pi ih­mis­mie­len ra­jal­li­suus pin­taan. Joku meis­tä to­te­si, et­tä ”nyt on tain­neet en­ke­lit juut­tua tuu­li­kaap­piin”. Saat­ta­jis­sa oli ais­tit­ta­vis­sa merk­ke­jä jon­ki­nas­tei­ses­ta vä­sy­mi­ses­tä. Tä­hän het­keen kän­nyk­kää­ni vä­li­tet­tiin vies­ti isän ys­tä­väl­tä, joka oli kuul­lut ti­lan­tees­ta. Vies­ti si­säl­si mu­siik­kia, Jo­han Se­bas­ti­an Bac­hin Komm, Süsser Tod – Tule su­loi­nen kuo­le­ma, ja toi­vo­tet­tiin hy­vää tai­vas­mat­kaa. Kuun­te­lim­me mu­sii­kin. Yö­le­vol­le siir­ty­es­säm­me siu­na­sim­me isää ja toi­si­am­me, ku­ten kaik­ki­na mui­na­kin il­toi­na olim­me teh­neet. Kak­si si­sar­ta­ni läh­ti­vät nuk­ku­maan toi­saal­le, ja lai­toin heil­le vies­tin, et­tä isä kuor­saa niin voi­mal­li­ses­ti, et­tä nuk­ku­kaa­han hy­vin.

Yöl­lä he­rä­sin täy­del­li­seen hil­jai­suu­teen. Kö­ny­sin ret­ki­pe­dil­tä­ni ylös isän vie­rel­le. Isä oli läh­te­nyt ai­van het­ki sit­ten kaa­tu­en kuin van­ha ke­lo­hon­ka tun­tu­rin tuu­les­sa. Oli tul­lut Ju­ma­lan an­ta­ma ai­ka läh­teä.

Val­ke­ne­vas­sa sun­nun­tai­aa­mus­sa saat­toi ko­kea py­hän läs­nä­o­lon – suu­ren juh­lan tun­tu täyt­ti mie­lem­me. Pe­sim­me läh­ti­jän ja puim­me me­ri­no­vil­laan. Isän ik­ku­nan ul­ko­puo­lel­la Suo­men lip­pu nou­si var­hain aa­mul­la ylös saak­ka, oli­han Alek­sis Ki­ven päi­vä. Etu­pi­han lip­pu las­ket­tiin kyl­lä isän muis­tok­si puo­li­tan­koon ku­ten ta­pa­na on.

Kun isä oli ha­et­tu pois, nuuh­kim­me si­sa­rie­ni kans­sa het­ken vie­lä tyy­nyä, jos­sa oli isän tuok­su. Isän tuok­su… Sii­nä oli eh­do­ton­ta puh­taut­ta, jo­hon se­koit­tui mie­len­kiin­toi­sel­la ta­val­la TVH:n va­ras­to­mie­hen työ­huo­neen, pan­nu­huo­neen, puu­töi­den ja au­to­tal­lin tras­se­lei­den tuok­sua. Isäs­tä jäi ra­kas ja kal­lis muis­to.