Elina Lumijärvi
Kuvat: Elina Lumijärveltä ja Johanna Lumijärveltä
Millaista se sitten oli, asuminen saaressa, josta oli hyvällä kelillä neljä tuntia merimatkaa mantereelle? Vuoden 2011 kovana talvena alus teki jäiden seassa matkaa välistä kymmenenkin tuntia yhteen suuntaan, välillä peruuttaen ja vauhtia ottaen.
Ihmeellisintä oli se, että perheemme elämä rauhoittui välittömästi saareen muutettuamme. Kalenteri ei täyttynyt neuvola- ja suuhygienistiajoista eikä vanhempainilloista ja -varteista. Ei ollut lasten harrastuksiin kuskaamisia, päiväkerhoja, pyhäkouluja tai raamattuluokkia – niin hyviä toimintamuotoja kuin ne ovatkin.
Kenelläkään ei kiirettä mihinkään. Paitsi kaupalla oli vilskettä niinä hetkinä, kun Keskon kuorma haettiin laivalta kaksi kertaa viikossa. Utöstä ei lähdetty ihan pienten asioiden takia mantereelle, ellei se ollut ihan välttämätöntä. Kun lähdettiin, hoidettiin omia ja joskus muidenkin saarelaisten asioita. Koululaisten kevätretken yhteydessä koko porukka kävi suuhygienistin vastaanotolla.
Nautin saaressa olosta niin valtavasti, että otin tavakseni onnitella itseäni aina kun laiva irtosi Utön laiturista lähteäkseen kohti Nauvossa sijaitsevaa Pärnäisten satamaa ja sain itse jäädä laiturille. Tunsin itseni niin etuoikeutetuksi ja onnelliseksi siitä, että meidän koti oli Utössä.
Lapset kävivät koulua, jossa eskarilainen saattoi vahingossa unohtua iltapäiväksikin luokkaan, kun kukaan ei muistanut ajaa häntä kotiin ja tyttö viihtyi. Kaksi vanhinta poikaa kävi yläkoulua siten, että mieheni opetti heitä osittain kotona, mutta he olivat aina puoli päivää koulun tiloissa. Joskus he olivat etäyhteydellä mukana Korppoon koululla. Kokeet he suorittivat saaren opettajan valvonnassa, ja ne lähetettiin sitten Korppooseen arvioitavaksi.
Voimaannuttavin asia Utössä oli luonto. Saimme olla luonnon panoraamakuplassa vuorokaudesta toiseen. Utö oli lintubongareiden paratiisi. Pojistamme toiseksi vanhin, Pyry, solahti heidän joukkoonsa sillä seurauksella, että oppi havainnoimaan ja tuntemaan valtavan määrän lintuja.
Keväisin muuttomatkasta väsyneet pikkulinnut olivat niin uupuneita päästessään Utöhön, että antoivatpa miehet joskus punarinnalle Coca-Colaa, jotta saivat linnun virkoamaan. Punarinnat olivat kovin kesyjä ja saattoivat istahtaa kengänkärjelle tai kädelle. Tunnettu luontotoimittaja tulkitsi asiaa siten, että Britteinsaarilla asui mummoja, jotka ruokkivat punarintoja kädestä ja linnut eivät siksi arastelleet ihmisiä.
Bongareiden homma oli ajoittain sangen humoristista seurattavaa. Erään kerran pieni tyttömme ilmoitti Pyrylle, että pihalla on pinkki kottarainen. Pyry nappasi oitis linnusta kuvan, ja pian varmistui, että kyseessä oli harvinainen punakottarainen, joka oli tavattu Suomessa viimeksi 17 vuotta sitten.
Sana kiiri nopeasti bongareiden keskuudessa, ja ennen kuin päivä ehti iltaan, oli taksiveneellä ja Eivorilla saapunut kasapäin lintuharrastajia saareen. Olivat muuten niin kirjava joukko, että eräs saarelainen totesi, että heidän tunnistamiseensa vasta lintukirjaa tarvittaisiinkin. Punakottarainen pysytteli hetken piilossa, mutta illan se tullen ilmestyi pihapiirimme. Ei ollut Pyryllä puutetta jäätelön tarjoajista sinä iltana.
Utö oli lapsille aivan ihmeellinen maailma. Ihan pienimpiä lapsia lukuun ottamatta koko saari oli heidän leikkikenttänään. Toki oli paikkoja, joihin ei saanut mennä. Sellaisia olivat yksityiset laiturit ja laiturit ylipäätään, koska jos niiltä tippui, niin vettä oli aina paljon. Eteläkärjen kallioilla leikkiminen oli kiellettyä, koska ne olivat paitsi jyrkät myös niin liukkaat, ettei sieltä olisi päässyt ylös. Meren voiman aisti siinä määrin, ettei sitä käynyt isommilla eikä pienemmillä mielessäkään uhmata.
Syysmyrskyillä meno oli niin hurjaa, että eräänä iltana koululta palatessa saimme puolisoni kanssa pitää täysin voimin vauvan vaunuista kiinni, etteivät ne kaatuneet. Kotona jalkojen alla lattia tärisi myrskyn voimasta. Rantakallioille lyövät aallot olivat hurjia. Koulussa oppitunnilla opettaja vei lapset katsomaan kovaa merenkäyntiä turvallisesta paikasta. Saaren vanhukset käskivät lapsia laittamaan suuria kiviä taskuun, jos he lähtisivät ulkoilemaan myrskysäällä. Silloin ei lähtisi lentoon eikä kaatuisi niin helposti myrskyn voimasta.
Joka päivä puheissamme oli jollakin tavoin mukana luonto. Tuolloin kahdeksanvuotias Frans-Eemil tuli kerran sisään ja nosti keskelle ruokapöytää myssynsä, jonka suun hän oli tiukasti puristanut kouraansa. Poika kuiskasi: ”Äiti, kato mitä täällä on.” Myssyn pohjalla oli pieni, muuttomatkasta väsynyt hippiäinen. Aivan käsittämättömältä tuntui, että miten niin pieni lintu oli jaksanut ylittää suuren meren. Mikä sen sai lähtemään kohti pohjoista?
Blogin kolmas ja samalla viimeinen osa ilmestyy perjantaina 13.10.2023.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys