Elina Lumijärvi
Lapsena tuijotin joulukalenterin fantasiamaailmasta kertovaa kuvaa muutaman sentin päästä sellaisella intensiteetillä ja hartaudella, että tavallinen elämä ympäriltäni hävisi. Muistan, kuinka äiti joutui eräänkin kerran huudahtamaan, että ”kouluun hyvä lapsi ja äkkiä”. Selvästi muistan myös samasta syystä juosseeni kouluun verenmaku suussa, repun keikkuessa selässä puolelta toiselle holtittomasti.
Joulukalenterin maailmaan pystyi aikansa kuvaa tuijotettuaan liukumaan sisään. Kuvitettu talvinen satumaailma metsän eläimineen ja tonttuineen, taivaasta ilmestyvine ihanine enkelin palleroisineen kera torvien ja huilujen. Kuvan pinnalla olevat kimallekiteet, joihin keittiön pöydällä palava kynttilä loi hohdetta. Rakastin ja rakastan edelleen joulukalentereita, juuri noita edellä kuvaamaani mallia olevia.
Joulun alla moni tuo kotiin havunoksia, asettelee punaisia omenoita niiden rinnalle, taittelee paperitähtiä tai laittaa pyörivän värivalomaailman töpselin seinään. Näillä asioilla, mitä ne ikinä ovatkaan, valmistaudumme jouluun ruokkimalla samalla visuaalista silmäämme. Haemme joulun tuntua sisikuntamme iloksi ja arkemme valoksi, tai toisinpäin: sisimpämme valoksi ja arkemme iloksi.
Mikä se asia sitten on joulussa, joka saa meidät valmistamaan tai valmistumaan? Hakemaan tunnetta ja lämpöä, jotakin joka on koskettanut, ja toivomme hartaasti löytävämme tuon lämmön kosketuksen uudelleen ja uudelleen.
Jouluun valmistautumiseen on elämä tuonut omat lisänsä.
Olen nähnyt päivänvalon, tai ehkä paremminkin sen kajon ensi kertaa joulukuun puolivälissä Koillis-Lapissa. Päivälleen kaksitoista vuotta myöhemmin, kuin vanhin sisaruksistani, veljeni, oli syntynyt. 48 vuotta myöhemmin, samana päivänä taas, äitini mainen matka päättyi ja hän sai siirtyä taivaan jouluun.
21 vuotta sitten odotimme omaan perheeseeni vauvaa. Lapsen laskettu aika oli jouluaaton aattona. Haikein mielin valmistauduimme viettämään joulua eri osoitteissa mieheni ja muiden lapsien kanssa. Yritimme olla reippaita ja sovimme, että tästä tulisi erilainen joulu ja joulu joulujen joukossa. Kävikin niin, että pieni poika päätti syntyä viisi päivää etuajassa. Tuo joulunaika jäi mieleen aivan erityisenä. Olimme nuoria ja paloimme ilosta, että saammekin viettää joulua yhdessä.
Kun itse pötkötin pieni poika kainalossani sairaalassa, kotona mies kasvatti itselleen aivan vapaaehtoisesti muutaman raajan lisää. Tontuksi hän tuntui muuttuneen. Soitti tuon tuosta, että montako hiivaa siihen, tähän ja tuohon laitetaan. Muistutin, että selvitään vähemmälläkin, mutta toisaalta aistin tuon ilon, energian ja elämänvoiman hänestä – hymyilin ja olin kovin onnellinen.
Poikalapsen synnyttyä lähti samaisen isän kännykästä monta samansisältöistä viestiä omaisille ja ystäville: ”Tulkaa kaikki nyt laulamaan, on poika syntynyt maailmaan, tulkaa laulamaan.”
Jouluaaton aattona tulimme kotiin. Pieni poika makasi pinnasängyssä kuusen vieressä. Enkelit tuntuivat olevan sinä jouluna niin erityisen lähellä ja joulunvalo kirkkaampaa ja tuikkivampaa kuin koskaan aikaisemmin.
Vierähtivät vuodet ja kiiti aika.
Kyseinen poika kasvoi suureksi ja viettää nyt ensimmäisen joulun veljensä kanssa kaukana kotoa. Me kotimaassa joulua viettävät perheenjäsenet laitoimme laatikkoon joululiinan, pari kynttilää, puuroriisiä, jotakin muuta pientä ja molemmille pojille paketin. Kirjoitimme kukin joulutervehdyksemme lähetykseen.
Se syvin ja oleellisin asia joulussa, jota aikaisemmin jo kyselin. Se kirkastui niin selkeästi lähetystä poikasille kasatessa. Halpaan seimeen syntyi Vapahtaja, joka sovitti syntimme ristinkuolemallaan. Ei ole puhdas joululiina pöydässä oleellisinta, vaan Jumalan rauha sydämessä. Evankeliumin sanoma ei löydy juhlavista puitteista, vaan tallin hajua kantavasta Vapahtajasta. Tänäkin jouluna sen uskoja saa kokea kaikkien hyvien ja vaikeidenkin asioiden keskellä rauhaa ja iloa.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys