Eli­na Lu­mi­jär­vi

Olen täs­sä vii­mei­set päi­vät poh­ti­nut, mis­tä ih­mees­tä sitä kir­joit­tai­si. Lei­pä­työ­ar­ki on ol­lut mie­les­sä pääl­lim­mäi­se­nä, lu­kuun ot­ta­mat­ta iha­nia vii­kon­lop­pui­sia ret­ki­luis­te­lu­päi­viä Nä­si­jär­vel­lä. Asi­oi­den mo­ni­ta­hoi­suus on kui­ten­kin nous­sut kuin var­kain aja­tuk­sii­ni ja jää­nyt mie­len pääl­le pyö­ri­mään. Eh­kä­pä ai­he ha­kee ulos­pää­syä blo­gin muo­dos­sa.

Ko­ti­nur­kil­lam­me on use­am­pia lä­hi­luon­non tar­jo­a­mia kei­tai­ta, jois­ta on tul­lut ko­vin mer­ki­tyk­sel­li­siä paik­ko­ja. On Lii­na­vuor­ta, Hum­pon­vuor­ta ja Ver­mas­vuor­ta, ja oi­kein hu­vit­taa, et­tä jo­han on hä­mä­läi­sil­lä esi-isil­lä unoh­tu­nut kaik­ki suh­teel­li­suu­den­ta­ju noi­ta nyp­py­löi­tä ni­me­tes­sään. Yh­tä kaik­ki, Lii­na­vuo­ri on eri­tyi­sen ra­kas ja lä­him­pä­nä ko­tia.

En­nen Lii­na­vuo­reen nou­sua tie kul­ki vuo­si­kau­sia met­sän läpi. Se sai ih­mi­sen mie­len pa­lau­tu­maan ras­kaim­man­kin työ­päi­vän päät­teek­si. Val­ta­vien iki­ai­kais­ten kuus­ten juu­rel­la maa le­vit­tyi koko met­sän peit­tä­vään sy­vän vih­re­ään, re­he­vään sam­ma­lis­toon. Sam­ma­lis­ton pääl­lä kie­mur­te­li­vat va­na­mon pit­kät, tai­pui­sat var­vus­tot ja toi­saal­la kä­en­kaa­lien eli ke­tun­lei­pien he­le­än vih­re­ät leh­dis­töt. Tuon hen­ke­ä­sal­paa­van met­sän hal­koi kau­nis, van­ha, pol­ku­mai­sek­si tal­lau­tu­nut tien­poh­ja.

Joka ker­ta met­sään tul­ta­es­sa ve­din keuh­koi­hi­ni tuo­ta veh­re­ää iha­nuut­ta, kuu­sen pih­kais­ta met­sän tuok­sua. Mie­li va­pau­tui, ja mie­li­ku­vi­tus kul­jet­ti has­sah­ta­nei­suu­teen tai­pu­vai­sen mie­le­ni kei­ju­jen ja maa­his­ten val­ta­kun­taan, men­nin­käis­ten ko­loi­hin ja tont­tu­jen ko­ti­o­vil­le. Siel­lä sa­tu­maa­il­man lu­mo­tus­sa puis­tos­sa kul­kies­sa ar­jen mur­he ja työn­pai­ne jäi­vät kau­as taak­se.

Sa­tu­met­säs­tä mat­ka jat­kuu hie­man ta­va­no­mai­sem­paa met­sä­reit­tiä kal­li­oi­sel­le Lii­na­vuo­rel­le. Tuo­kin maas­to on mu­ka­vaa, mut­ta ei lu­mo­tun met­sän kal­tais­ta.

Vii­mei­sim­pien si­ni­vuok­ko­jen ai­kaan kul­jim­me muu­ta­man kak­si­jal­kai­sen ja yh­den ne­li­jal­kai­sen voi­min Lii­na­vuo­ren reit­tiä toi­seen suun­taan kuin yleen­sä. Las­keu­tu­es­sam­me rin­teel­tä koh­ti lu­mot­tua met­sää hie­rai­sim­me sil­mi­äm­me ker­ran jos toi­sen­kin. Met­säs­tä oli ka­don­nut toi­nen puo­li. Se näyt­ti rais­ka­tul­ta – osa juu­ra­kois­ta tör­röt­ti koh­ti tai­vas­ta kuin ne oli­si re­vit­ty vas­ten tah­to­aan maas­ta ja jä­tet­ty lo­ju­maan. Sy­vän­vih­reä sam­ma­lis­to oli pois­sa. Vie­lä tuol­loin en ky­en­nyt ym­mär­tä­mään, et­tä au­rin­ko tu­li­si paah­ta­maan ke­sän ku­lu­es­sa myös po­lun toi­sel­le puo­lel­le pys­tyyn jää­neen iki­ai­kai­sen met­sän sam­ma­let rus­keik­si kö­köik­si.

En­sik­si kuo­hah­ti ja tun­sin silk­kaa rai­voa. Kuka, mi­ten, mik­si ja mil­lä oi­keu­del­la on kaa­ta­nut mi­nun met­sä­ni (vaik­kei met­sä mis­sään ni­mes­sä mi­nul­le kuu­lu­nut, ei to­si­aan­kaan). Rai­von jäl­keen tu­li­vat epä­toi­vo ja kyy­ne­leet. As­kel muut­tui ras­kaak­si, ja jäin jäl­keen muus­ta seu­ru­ees­ta. Hil­jai­si­na ja apaat­ti­si­na kul­jim­me eteen­päin, ei­kä ke­nel­lä­kään ol­lut sa­no­ja. Ko­et­tu me­ne­tys kos­ket­ti koko seu­ru­et­ta. Hil­jai­suut­ta kes­ti ai­kan­sa, kun­nes jo ai­kui­si­kään eh­ti­nyt tyt­tä­re­ni al­koi lau­laa pät­kää La­pin ke­säs­tä: ”Miks meil­lä kaik­ki kau­nis tah­too kuol­la…” Jäl­ki­kä­teen ti­lan­teen dra­maat­ti­suus on nau­rat­ta­nut­kin. Mut­ta va­leh­te­li­sin, jos väit­täi­sin, et­ten joka ker­ta siel­lä kul­kies­sa­ni sure me­ne­te­tyn met­sän iha­nuut­ta. Jo­ta­kin sel­lais­ta me­ne­tet­tiin, jota ei lä­hi­seu­dun muis­ta met­sis­tä ole löy­ty­nyt.

Ajan myö­tä huo­ma­sin rai­von ja epä­toi­von rin­nal­le nous­seen myös toi­sen­lai­sen kat­san­to­kan­nan. Tar­vit­si­ko joku sär­vin­tä lei­pän­sä pääl­le? Vai sai­ko joku pe­rin­nön, jos­ta ei sel­vin­nyt il­man kaa­det­ta­vis­ta puis­ta saa­ta­vaa tu­loa? Jär­ki ky­syi myös, et­tä mitä se si­nul­le Eli­na kuu­luu. Ei to­si­aan­kaan kuu­lu, ei pät­kää­kään. Ku­kin teh­köön omai­suu­del­laan, mitä par­haak­si kat­soo.

Tämä ker­to­ma­ni ti­lan­ne ku­vaa elä­mäs­sä ta­pah­tu­vaa ja ko­et­tua laa­jem­min­kin. Mo­net asi­at ovat mo­ni­ta­hoi­sia, ne ei­vät ole mus­ta­val­koi­sia. Ih­mi­ses­sä on omi­nai­suus sy­dä­mis­tyä ja när­käs­tyä mil­loin mis­tä­kin. Saa­tam­me myös ajoit­tain viih­tyä oman na­van tuok­sus­sa ja sai­ras­tua omien aja­tus­tem­me oi­keel­li­suu­teen niin lu­jas­ti, et­tä lak­kaam­me nä­ke­mäs­tä jo­ta­kin oleel­lis­ta ta­pah­tu­mis­ta tai asi­ois­ta.

Me­neil­lään ole­vis­sa pre­si­den­tin­vaa­leis­sa on ol­lut eh­dol­la eri­lai­sia ih­mi­siä. Heil­lä kai­kil­la on per­soo­nan­sa ja hen­ki­lö­koh­tai­set omi­nai­suu­ten­sa. Asi­at ovat mo­ni­ta­hoi­sia ja meis­sä kai­kis­sa on voi­ma­va­ram­me, ka­pa­si­teet­tim­me, vi­kam­me ja puut­teem­me. Se ei tar­koi­ta kui­ten­kaan, et­tei­kö ar­vo­maa­il­mam­me sai­si oh­ja­ta va­lin­to­jam­me. Ih­mi­si­nä olem­me kaik­ki kui­ten­kin Ju­ma­lan luo­mi­na ar­vok­kai­ta. Saam­me luot­taa, et­tä tu­le­va pre­si­dent­tim­me­kin on juu­ri sel­lai­se­naan meil­le so­pi­va.