Eli­na Lu­mi­jär­vi

Pel­ko on mer­kil­lis­tä. Tois­ta ih­mis­tä se voi kal­vaa niin, et­tä luu­lee so­lu­jen liu­ke­ne­van. Toi­nen taas pors­kut­te­lee me­ne­mään tun­te­mat­ta mi­tään sen eri­tyi­sem­pää. Pel­ko voi ol­la opit­tua tai sen ai­heut­taa meis­sä joku vais­to. Sii­hen, mi­ten ih­mi­nen ais­tii ja ko­kee pel­koa, vai­kut­ta­nee pal­jol­ti te­ki­jät, joi­hin ih­mi­nen ei ole voi­nut läh­tö­koh­tai­ses­ti it­se pal­jo­a­kaan vai­kut­taa. Jos esi­mer­kik­si lä­heis­ten ih­mis­ten mie­lis­sä on pal­jon pel­koa, lap­si voi imeä sen hil­jai­se­na tie­to­na it­seen­sä.

Minä pel­kä­sin lap­se­na pal­jon. Pel­ko oli niin ko­ko­nais­val­tais­ta, et­tä se sai jos­kus rä­sy­mat­toon ku­do­tut rai­dat hyp­pi­mään, se­koit­tu­maan su­mui­sek­si mös­sök­si ja kä­det hi­ko­a­maan mä­rik­si. Yh­tä usein kuu­lin loh­du­tuk­sek­si tar­koi­te­tut sa­nat, et­tei tar­vit­se pe­lä­tä ja älä ra­kas lap­si pel­kää. Sil­ti pel­kä­sin, ei­vät­kä kau­niit sa­nat ta­voit­ta­neet hä­tään­ty­nyt­tä miel­tä.

Mitä pel­kä­sin eni­ten? Pel­kä­sin so­taa. Sal­lan kir­kon­ky­läl­tä oli lin­nun­tie­tä 12 ki­lo­met­riä sil­loi­sen Neu­vos­to­lii­ton ra­jal­le. Raja toi var­jon elä­män ar­keen, vaik­ka so­das­ta oli syn­ty­es­sä­ni jo 27 vuot­ta. Elä­mäs­sä­ni oli mo­nia sota-ajan elä­nei­tä ih­mi­siä, joi­den pel­ko oli opit­tua. Ra­jaan liit­tyi­vät ta­ri­nat par­ti­saa­neis­ta ja muis­ta kau­heuk­sis­ta, mut­ta myös ih­meel­li­set sel­viy­ty­mis­ta­ri­nat, jois­ta osa tuol­loin elä­neis­tä ih­mi­sis­tä oli elä­vi­nä to­dis­tei­na.

Pel­ko syn­nyt­ti val­pas­tu­neen mie­len, joka tul­kit­si jat­ku­vas­ti eri­lai­sia är­syk­kei­tä ja kas­vat­ti pie­nel­le ty­töl­le ai­van lii­an suu­ret ja lii­kaa kuu­le­vat kor­vat. Ne kuu­li­vat asi­oi­ta, joi­ta ei ol­lut tar­koi­tet­tu lap­sen kuul­ta­vik­si.

Myös sil­mät ke­hit­tyi­vät tul­kit­se­maan asi­oi­ta. To­sin ta­val­la, jos­sa ei ol­lut vält­tä­mät­tä mi­tään tolk­kua. Täl­lai­ses­ta tul­kin­nas­ta esi­merk­ki­nä muun mu­as­sa se, mi­ten seu­ra­sin ja tein tul­kin­to­ja isän il­meis­tä hä­nen kuun­nel­les­saan ra­di­os­ta il­tau­u­ti­sia. Isän il­meis­tä ja uu­tis­ten si­säl­lös­tä ko­e­tin teh­dä tul­kin­taa sii­tä, al­kaa­ko sota ken­ties en­si vii­kol­la, vai vie­lä­kö saa­daan elää pi­dem­pään nor­maa­lia ar­kea. To­den­nä­köi­sem­pä­nä pi­din sitä, et­tä sota al­kai­si kuin et­tä se ei al­kai­si.

Ei sii­hen mi­tään dra­ma­tiik­kaa liit­ty­nyt. Elä­mä vain on sel­lais­ta, sil­tä ei voi ai­na suo­jau­tua. Ei­kä edes van­hem­pi voi las­taan kai­kel­ta suo­jel­la, vaik­ka kuin­ka ha­lu­ai­si. Tä­män ajan kuva on so­dan kes­kel­lä elä­vien, kär­si­vien las­ten kuva. Sota re­pii las­ten ja hei­dän van­hem­pien­sa kas­vo­ja ja sil­poo raa­jat, ei­kä ku­kaan ole ul­koi­sel­ta pa­hal­ta tur­vas­sa.

Mi­nua pel­ko seu­ra­si pit­käl­le ai­kui­si­kään. Pel­ko kar­ka­si kä­sis­tä ja sai epä­re­a­lis­ti­sia mit­ta­suh­tei­ta. Jos­kus saa­toin val­voa ja miet­tiä, riit­tää­kö ko­ti­maan il­ma­puo­lus­tuk­sel­la pom­me­ja vie­lä toi­seen ja kol­man­teen aal­toon, jos sota syt­tyi­si.

Lä­him­mäi­sil­tä tämä ky­syi ajoit­tain sie­to­ky­kyä ja hie­man huu­mo­rin­ta­ju­a­kin. Te­ra­pi­as­sa kul­jet­tu­jen vuo­sien jäl­keen ha­vah­duin sii­hen, et­tä pel­ko on väis­ty­nyt. Vaik­ka maa­il­ma on pa­han­päi­väi­ses­ti se­kai­sin tänä päi­vä­nä, nu­kun yö­ni rau­has­sa ei­kä sota hal­lit­se aja­tuk­si­a­ni. Tämä on tun­tu­nut ai­van kä­sit­tä­mät­tö­män suu­rel­ta lah­jal­ta ja kii­tok­sen ai­heel­ta.

Tänä päi­vä­nä huo­maan pel­kää­vä­ni eni­ten sitä, et­tä ajau­tui­sin kau­as hy­väs­tä Ju­ma­las­ta. Ju­ma­la on kaik­ki­val­ti­as ja hyvä. Hä­nen kä­des­sään on maa­il­man kär­si­myk­set ja tus­ka­kin, niin vai­ke­aa ja pa­ra­dok­saa­lis­ta kuin se on­kin hy­väk­syä. Ih­mi­nen tun­tee it­sen­sä niin pie­nek­si ja ole­mat­to­mak­si, kun ei ky­ke­ne hal­lit­se­maan elä­mää.

Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­ta saar­nat­ta­va evan­ke­liu­mi on ai­noa asia, jos­ta ih­mi­nen löy­tää to­del­li­sen rau­han ja le­von. Sen tur­vis­sa ih­mi­nen voi kuin kan­gas­tuk­sin näh­dä ajan­ra­jan toi­sel­le puo­lel­le, mis­sä sota on rau­en­nut ja kaik­ki on kir­kas­ta ja ke­vyt­tä ja peh­me­ät tuu­let leik­ki­vät kas­voil­lam­me. Il­man tätä toi­von nä­kö­a­laa oli­si tu­le­vai­suu­den kuva loh­du­ton ja synk­kä.

Pian tu­lee ku­lu­neek­si vuo­si sii­tä, kun sain ko­tii­ni rak­kai­ta ys­tä­viä. Per­he oli kut­su­nut mi­nul­le mer­ki­tyk­sel­li­siä ih­mi­siä iloit­se­maan ja luo­maan juh­laa, kos­ka olin saa­nut elää puo­li­vuo­si­sa­taa van­hak­si.

Tuo­na jou­lu­kui­se­na il­ta­na eräs ys­tä­vis­täm­me luki Moo­sek­sen vii­den­nes­tä kir­jas­ta sa­nat, jot­ka so­pi­vat mie­les­tä­ni ko­vin hy­vin tä­hän­kin, pie­ni­muo­tois­ten aja­tus­te­ni lo­puk­si: ”Her­ra it­se kul­kee si­nun edel­lä­si. Hän on si­nun kans­sa­si, hän ei jätä si­nua yk­sin ei­kä hyl­kää si­nua. Älä lan­nis­tu, älä pel­kää.”