Eli­na Lu­mi­jär­vi

Ku­vat: Eli­na Lu­mi­jär­vel­tä ja Jo­han­na Lu­mi­jär­vel­tä

Mie­les­tä­ni syk­sy ja tal­vi oli­vat eri­tyi­sen hie­noa ai­kaa saa­res­sa. Oli rau­haa, ei­kä kul­ki­joi­ta ol­lut ruuh­kak­si as­ti. Kaup­pa oli tal­vi­sin au­ki vain jo­ku­sen tun­nin ja työ­ai­ka san­gen mal­til­li­nen. Lun­ta tuli to­sin jos­kus sii­nä mää­rin, et­tä ky­lä­tiel­le syn­tyi val­ta­via kor­kei­ta dyy­ne­jä. Ker­ran jos toi­sen­kin nii­tä sit­ten la­pi­oi­tiin, kun piti pääs­tä kau­pan lava-au­tol­la ta­va­raa ha­ke­maan lai­tu­ril­ta.

Työ­ni kan­nal­ta eh­kä jän­nit­tä­vin asia oli tot­tua aja­maan ky­sei­nen lava-au­to jäi­sel­le lai­tu­ril­le. En­sin­nä­kin oli va­rot­ta­va, et­tei lai­tu­rin 90 as­teen kul­mas­sa ta­ka­ren­gas osu tyh­jän pääl­le. Li­säk­si lai­tu­ril­la ei ol­lut vie­lä tuol­loin asen­net­tu­na min­kään­lais­ta hir­si­pölk­kyä, joka oli­si edes hie­man tö­kän­nyt vas­taan, jos au­to oli­si läh­te­nyt lui­su­maan lai­tu­ril­ta koh­ti mer­ta. Au­to oli myös mal­lia, jos­sa ko­vin moni toi­min­to ei enää pe­lan­nut, ja ta­ri­na ker­toi, et­tä se oli­si jo ker­taal­leen jos­sa­kin koh­taa nos­tet­tu me­res­tä.

Myös ah­to­jäät ja jään­mur­ta­jien seu­raa­mi­nen oli­vat elä­mys. Utön edes­tä kul­kee lai­va­väy­lä, jos­ta rah­ti­lai­vat jat­ka­vat mat­kaa maa­il­mal­le, ja tuo­ta väy­lää jään­mur­ta­jat pi­ti­vät jäis­tä va­paa­na.

Meil­lä kävi on­nea. Mies sai saa­ren kou­lul­ta opet­ta­jan työ­tä. Sen tur­vin pys­tyim­me jää­mään vie­lä toi­sek­si vuo­dek­si. Olim­me työl­lis­tet­ty­jä jopa sii­nä mää­rin, et­tä kun lai­va saa­pui ja täy­tyi ha­kea ta­va­rat kau­pal­le, tar­vit­tiin kah­del­le nuo­rim­mal­le lap­sel­le hoi­ta­ja. Lap­sia ei voi­nut ot­taa lai­tu­ril­le, kun hei­dän äi­tin­sä keik­kui kuor­ma-au­ton la­val­la ot­ta­mas­sa lai­vas­ta vins­sil­lä nos­tet­ta­via, tuu­les­sa hei­lu­via ta­va­ra­rul­la­koi­ta vas­taan. Ai­na löy­tyi kui­ten­kin joku, joka pys­tyi aut­ta­maan. Lap­set voi­vat tie­tää, kuka on Ne­po­nen. Hän on ihas­tut­ta­va jä­nis, joka on seik­kail­lut esi­mer­kik­si jou­lu­ka­len­te­ris­sa. Muun mu­as­sa Ne­po­nen oli meil­lä las­ten­hoi­ta­ja­na use­am­pia ker­to­ja. Kii­tol­li­si­na muis­tam­me aut­ta­vais­ta ja mu­ka­vaa Ne­pos­ta.

Jos tar­vit­tiin lää­kä­rin apua, toi­min­ta­ta­pa riip­pui ai­na ti­lan­teen va­ka­vuu­des­ta ja sääs­tä. Sai­ras­koh­tauk­sen sat­tu­es­sa saa­reen tuli suu­ri he­li­kop­te­ri, Su­per Puma, jol­la sai­ras vie­tiin saa­maan hoi­toa. Jos taas vuo­lit puu­kol­la luu­hun saak­ka haa­van, kun me­rel­lä rie­hui syys­myrs­ky, täy­tyi käyt­tää luo­vuut­ta. Näin ta­pah­tui 10-vuo­ti­aan Elie­lin koh­dal­la, joka aor­tas­sa ole­van siir­rän­näi­sen vuok­si hän tar­vit­see ai­na täl­lai­sis­sa ta­pauk­sis­sa an­ti­bi­oot­ti­hoi­toa en­nal­ta­eh­käi­se­väs­ti. Man­te­reel­la si­jait­se­val­ta ter­vey­sa­se­mal­ta saa­tiin toi­min­ta­oh­jeet ja po­jan sor­mi las­toi­tet­tiin ko­ti­kons­tein. Erään iäk­kään saa­re­lai­sen kaa­pis­ta löy­tyi käy­pää an­ti­bi­oot­tia, jos­sa oli vie­lä voi­mas­sa­o­lo­ai­kaa­kin jäl­jel­lä. Nyt ym­mär­ret­tiin se­kin, mik­si saa­res­sa ke­ho­tet­tiin ai­na hank­ki­maan mää­rä­tyt an­ti­bi­oo­tit, vaik­ka niil­le ei oli­si käyt­töä heti ol­lut­kaan.

Nois­sa vuo­sis­sa on riit­tä­nyt muis­tel­ta­vaa. Tuli näet ai­ka läh­teä ta­kai­sin sin­ne, mis­tä oli läh­det­ty­kin. Van­hin lap­sis­ta me­ni­si lu­ki­oon ja mie­hel­lä ei oli­si ol­lut enää saa­rel­la työ­tä. It­sel­le­ni oli yl­lät­tä­vän vai­ke­aa jät­tää kaik­ki tuo taak­se. Mer­kil­li­sel­lä ta­val­la vai­ke­ak­si olen ko­ke­nut myös pa­laa­mi­sen ky­sei­sel­le saa­rel­le lo­ma­lai­se­na, kos­ka siel­lä on ol­lut koti ja niin pal­jon sen kaut­ta ra­kas­ta. En osaa asi­aa se­lit­tää, mut­ta niin vain on. Saa­res­sa sai al­kun­sa myös pie­ni tyt­tö, Märt­ha, joka syn­tyi kak­si viik­koa saa­res­ta läh­töm­me jäl­keen.

Kaik­ki tuo ko­et­tu tun­tuu jäl­keen­päin ih­meel­li­sel­tä Ju­ma­lan joh­da­tuk­sel­ta ja lah­jal­ta, joka sal­lit­tiin ta­pah­tu­vak­si mei­dän per­heel­le. Utön hau­taus­maal­la on ny­ky­ään yli kym­me­nen tut­tua hau­taa. Ih­mi­siä, jot­ka tu­li­vat hy­vin tu­tuik­si. Jos­ta­kin syys­tä use­am­pia vie­lä hy­väs­sä fyy­si­ses­sä kun­nos­sa ole­via elä­kei­än juu­ri saa­vut­ta­nei­ta ih­mi­siä kuo­li läh­töm­me jäl­keen. Mat­kan­sa on päät­tä­nyt myös osa niis­tä van­hois­ta saa­re­lai­sis­ta, jot­ka oli­vat hoi­ta­neet syn­ny­tyk­siä ve­neis­sä, pe­las­ta­neet haak­si­rik­kou­tu­nei­ta ja elä­neet ai­kaa, jota ei enää ole.

Niin ja vie­lä niis­tä jou­lu­va­lois­ta. Ei meis­tä ku­kaan kai­van­nut Stock­man­nin jou­lu­va­lo­ja. Kun ky­lä­kau­pan ik­ku­naan lai­tet­tiin van­ha, orans­si jou­lu­täh­ti, joka lois­ti pi­me­äs­sä, tun­tui iha­nal­ta ja jou­lui­sel­ta käy­dä odot­ta­maan sei­men lap­sen syn­ty­mä­juh­laa.