Elä­mää­ni on an­net­tu pal­jon vuo­sia, jot­ka olen saa­nut elää niin, et­tä ym­pä­ril­lä­ni on ol­lut pie­niä lap­sia. Tätä mie­tin ja ih­met­te­lin­kin pit­käl­lä ret­kel­lä, kirk­kaas­ti pais­ta­van ke­vä­tau­rin­gon al­la.

Kai­ken­lai­sia muis­to­ja tul­vi mie­leen. Osa niin haus­ko­ja, et­tä vä­lil­lä nau­ru sai rin­ta­las­ta­ni hyt­ky­mään.

Kym­me­ni­sen vuot­ta sit­ten elet­tiin sil­loin­kin pää­si­äi­sen tie­noo­ta. Muis­taak­se­ni hil­jais­ta viik­koa, joka tätä kir­joit­ta­es­sa­ni on kä­sil­lä. Per­hees­sä oli mai­nio kol­mi­vuo­ti­as. Tyt­tö oli vart­tu­nut ul­ko­saa­ris­tos­sa, ja lie­kö sil­lä ol­lut vai­ku­tus­ta, et­tä hän poh­ti mer­kil­li­siä asi­oi­ta ikäi­sek­seen. Ti­lan­tei­ta oli ol­lut usei­ta, jol­loin ar­ki­nen työ oli py­säh­ty­nyt van­hem­mil­la kuin sei­nään ty­tön to­de­tes­sa jo­ta­kin, jota ei osan­nut odot­taa hä­nen ikäi­sel­tään.

Neu­vo­las­sa­kin pu­huin asi­as­ta. Huo­let­ti, on­ko nor­maa­lia, et­tä tyt­tö oli huo­les­ta soi­ke­a­na ja mu­reh­ti muun mu­as­sa sitä, et­tei ha­lua täyt­tää nel­jää vuot­ta, kos­ka ei ha­lua hau­taus­maal­le, ei­kä kuol­la, vaan ha­lu­aa elää. Le­go­pa­li­kat hän jär­jes­te­li hau­ta­ki­vik­si soh­va­pöy­tä­nä toi­mi­van puu­ar­kun pääl­le. Ke­tään lä­heis­tä ei ol­lut kuol­lut, em­me­kä oi­kein ym­mär­re­tä­neet, mikä moi­sen poh­din­nan syn­nyt­ti. Neu­vo­las­sa rau­hoi­tel­tiin ja to­det­tiin, et­tä tyt­tö vain on sel­lai­nen, miet­tii vä­hän suu­rem­pia.

Hil­jai­sel­la vii­kol­la oli ol­lut seu­ra­kun­nan jär­jes­tä­mä pää­si­äis­va­el­lus kir­kos­sa, ku­ten seu­ra­kun­nas­sam­me on ta­pa­na. Seu­ra­kun­nan ker­ho­lai­set kä­vi­vät va­el­luk­sel­la heil­le jär­jes­te­tyl­lä ajal­la, yh­des­sä huol­ta­jan/-jien kans­sa. Me­kin olim­me mu­ka­na ta­pah­tu­mas­sa. Pää­si­äis­va­el­lus al­koi sii­tä, kun Jee­sus oli rat­sas­ta­nut Je­ru­sa­le­miin ja ih­mi­set hei­lut­ti­vat pal­mu­nok­sia ja heit­ti­vät nii­tä maa­han.

Kul­jim­me kirk­ko­sa­lis­sa ja py­säh­dyim­me pää­si­äis­tä edel­tä­viin ta­pah­tu­miin, jot­ka oli ra­ken­net­tu mu­kaan­sa­tem­paa­vas­ti, vai­kut­ta­vas­ti ja kau­niis­ti. Seu­ra­kun­nan työn­te­ki­jät oli­vat pu­keu­tu­neet tuon ajan vaa­te­tuk­sen mu­kai­ses­ti pit­kään mek­koon ja san­daa­lei­hin, ja pääs­sä heil­lä oli kau­lan al­ta olan yli kie­tais­tut lii­na­set. He eläy­tyi­vät ker­ron­taan, ja up­pou­duim­me mu­kaan pii­na­vii­kon ta­pah­tu­mien kul­kuun.

Kes­kel­lä kir­kon käy­tä­vää, en­nen alt­ta­ri­a­lu­eel­le nou­sua roik­kuu ka­tos­ta vai­kut­ta­va kru­si­fik­si. Jee­sus on sii­nä ris­tiin­nau­lit­tu­na ja nau­lan jäl­jis­tä vuo­taa ver­ta. Kol­mi­vuo­ti­as tyt­tö kat­soi tuo­ta kru­si­fik­sia pit­kään, ja sel­väs­ti ai­van omiin aja­tuk­siin­sa vai­pu­nee­na. Ker­ta ei to­sin ol­lut en­sim­mäi­nen, kun hän sen näki, mut­ta nyt pie­ni ih­mi­nen tut­ki sitä tar­kas­ti.

Pää­si­äis­va­el­lus päät­tyi sa­kas­tin kel­la­rin suu­au­kol­le ra­ken­ne­tul­le tyh­jäl­le hau­dal­le. Hau­das­ta nou­si kiih­ty­nyt nai­nen, joka juu­ri ja juu­ri sai sa­no­tuk­si, mitä oli ta­pah­tu­nut. Hän oli Mag­da­lan Ma­ria, ja tul­lut hau­dal­le ys­tä­vi­neen voi­del­lak­seen Jee­suk­sen ruu­miin. Hau­dan suul­la ol­lut suu­ri kivi oli vie­ri­tet­ty pois, ja en­ke­lin kirk­kaus oli mil­tei häi­käis­syt Ma­ri­an. Nai­nen ker­toi en­ke­lin ker­to­neen, et­tä Jee­sus ei ole tääl­lä, vaan on nous­sut ylös kuol­leis­ta.

Tyt­tö­ni oli vä­hä­pu­hei­nen ja miet­te­li­äs, kun pois­tuim­me kir­kos­ta. Jo­ten­kin huo­mi­o­ta he­rät­tä­vän omis­sa olois­saan, kun kul­jim­me lä­hi­kau­pan kaut­ta ko­tiin. Ko­to­na ruo­kaa val­mis­ta­es­sa­ni huo­ma­sin, et­tä tyt­tö oli ha­ke­nut Ta­pio Hol­man toi­mit­ta­man, pää­si­äi­sen ajan ta­pah­tu­mis­ta ker­to­van kir­jan ni­mel­tä Va­pah­ta­jam­me Jee­sus, jota isä oli lu­ke­nut hä­nel­le jo ai­em­min. Hän is­tui keit­ti­ön pöy­dän ää­res­sä käsi pos­kel­la ja tui­jot­ti si­vua 39, jos­sa kirk­kaas­ti lois­ta­va en­ke­li sei­soo hau­dal­la ker­to­mas­sa vies­ti­ään nai­sil­le.

Yh­täk­kiä tyt­tö ky­syi, et­tä "Us­kot­ko sinä äi­ti tuon?" Ky­syin höl­mis­ty­nee­nä työ­ni lo­mas­ta, et­tä "Ai min­kä". "No tä­män näin", sa­noi tyt­tö ja näyt­ti kir­jan ku­vaa. Vas­ta­sin, et­tä "Kyl­lä minä us­kon, et­tä Jee­sus nou­si kuol­leis­ta". Ol­tiin het­ki hil­jaa. Tein jat­ko­ky­sy­myk­sen, et­tä "Us­kot­ko sinä?" Kol­mi­vuo­ti­as hö­räh­ti nau­ruun, ja sa­noi, et­tä ”En to­si­aan­kaan”. Jo­ta­kin ko­e­tin so­per­taa sii­tä, et­tä us­ko­mi­seen kaik­ki jää­kin. Ei ih­mei­tä jär­jel­lä kä­si­te­tä.

Lap­sen vas­taus oli re­hel­li­nen. Ei ol­lut aut­ta­nut vai­kut­ta­va pää­si­äis­va­el­lus, jos­sa olim­me mel­kein elä­väs­ti näh­neet kai­ken. Us­ko ei ole nä­ke­mi­ses­sä. Vuo­sien saa­tos­sa Ju­ma­la on saa­nut pie­nes­sä ty­tös­sä syn­nyt­tää us­koa pää­si­äi­sen ih­mee­seen­kin.

Lap­sen vas­taus pu­hut­te­li re­hel­li­syy­des­sään. Ei ole to­del­la­kaan ai­na help­poa us­koa ih­mei­siin ar­kis­ta­kin ar­ki­sem­man ar­jen kes­kel­lä. Jee­sus kat­soi lem­pe­äs­ti vie­rel­lään ris­til­lä roik­ku­vaan ryö­vä­riin, ja hän kat­soo lem­pe­äs­ti myös mei­hin, jot­ka epäi­lem­me.

Pää­si­äi­sen suu­ri ih­me on­kin so­vi­tuk­ses­sa. Epäi­le­vä­nä­kin on lupa us­koa kaik­ki syn­nit an­teek­si ar­jen kes­kel­lä. Us­ko taas syn­nyt­tää iloa, rie­mua ja va­paut­ta.