An­na Pärk­kä

Opis­to­lai­sel­lam­me päät­tyi ke­vääl­lä opis­to­vuo­si Jäm­sän opis­tol­la. Hän oli mei­dän en­sim­mäi­nen opis­to­lai­sem­me. Jo täl­lä ko­ke­muk­sel­la voim­me suo­si­tel­la opis­toa ihan jo­kai­sel­le nuo­rel­le.

Opis­to­lai­sil­la oli ol­lut upea vuo­si, ja hei­dän juh­las­saan pää­sim­me nä­ke­mään pa­la­sen sii­tä. Opis­tos­sa an­ne­taan kris­til­lis­tä us­kon­no­no­pe­tus­ta mei­dän oman us­kom­me ope­tuk­sen mu­kai­ses­ti. Opis­to­lai­set oli­vat opis­kel­leet it­se­tun­te­mus­ta, työ­e­lä­män tai­to­ja, vuo­ro­vai­ku­tus­ta ja so­si­aa­li­sia vies­tin­tä­tai­to­ja. Kaik­ki tai­dot, joi­ta siel­lä oli ope­tet­tu, oli suun­nat­tu vas­tuun ot­ta­mi­seen ja ak­tii­vi­se­na kan­sa­lai­se­na toi­mi­mi­seen. Myös kaik­kein tär­kein oli to­teu­tu­nut: us­kon asi­at oli­vat kir­kas­tu­neet ja vah­vis­tu­neet. Tämä oli nä­ky­nyt sii­nä, et­tä nuo­ret ha­lu­si­vat osal­lis­tua opis­tol­la jär­jes­tet­tyi­hin seu­roi­hin ja mui­hin yh­tei­siin ti­lai­suuk­siin.

Opis­tos­sa ope­tel­laan myös ai­kui­suu­teen siir­ty­mis­tä. Opis­to­vuo­den ai­ka­na opis­to­lai­sem­me ys­tä­vi­neen oli ylit­tä­nyt mo­nel­la ta­paa it­sen­sä. Oman asu­muk­sen siis­tey­des­tä huo­leh­ti­mi­nen, käm­päs­sä käyt­täy­ty­mi­nen, kou­lus­sa käy­mi­nen ja mo­net muut asi­at opet­ti­vat nuor­tam­me it­se­näi­seen elä­mään. Kai­kes­ta täs­tä olem­me van­hem­pi­na to­del­la kii­tol­li­sia. Suu­rin kii­tos kuu­luu kui­ten­kin tai­vaal­li­sel­le Isäl­le. Mie­lee­ni jäi erääs­sä pu­heen­vuo­ros­sa käy­tet­ty raa­ma­tun­koh­ta: "Mut­ta jos me va­el­lam­me va­los­sa, niin kuin hän it­se on va­los­sa, meil­lä on yh­teys toi­siim­me, ja Jee­suk­sen, hä­nen Poi­kan­sa, veri puh­dis­taa mei­dät kai­kes­ta syn­nis­tä" (1. Joh. 1:7).

Moni meis­tä ky­syy, mikä on oi­kea us­ko. On­ko tämä se oi­kea us­ko? Jo­kai­nen har­taus ja seu­ra­pu­he vas­taa tä­hän, et­tä tääl­lä on osal­li­suus, tääl­lä on valo, tääl­lä on Kris­tus ja va­lon val­ta­kun­ta. Myös opis­tos­sa oli ko­et­tu, et­tä siel­lä oli va­lon val­ta­kun­ta. Jo­kai­nen Ju­ma­lan sa­nan koh­ta to­dis­taa et­tä tääl­lä on yk­si us­ko ja yk­si val­ta­kun­ta, jos­sa on yk­si ku­nin­gas, Kris­tus, Her­ram­me. Täs­sä val­ta­kun­nas­sa on py­hien yh­teys ja syn­tien an­teek­si­an­ta­mus.

Iha­nat nuo­ret, koh­dat­kaa toi­si­an­ne ja pi­tä­kää kiin­ni evan­ke­liu­mis­ta. Kun elä­mä tuo eteen kom­mel­luk­sia, har­mi­tuk­sia ja lan­kee­muk­sia, ne voi­daan kor­ja­ta evan­ke­liu­mil­la. An­teek­si­an­non jäl­keen näis­tä ti­lan­teis­ta saa läh­teä yleen­sä iloi­se­na pois.

Opis­tol­la meil­lä oli iha­na het­ki, kun opis­to­lai­sem­me ys­tä­vien van­hem­mat tu­li­vat läm­pi­mäs­ti ker­to­maan meil­le, et­tä he oli­vat on­nel­li­sia saa­des­saan tu­tus­tua mei­dän poi­kaam­me. Mi­ten tär­ke­ää mei­dän on ava­ta ko­tim­me ovet mui­den per­hei­den lap­sil­le ja nuo­ril­le. It­se olem­me tääl­lä Nor­jas­sa yrit­tä­neet pi­tää ko­tim­me ovet ai­na avoi­mi­na. Kun­pa jo­kai­sel­la nuo­rel­la oli­si oman per­heen li­säk­si va­ra­per­he tai use­am­pi ole­mas­sa.