JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Lapsi hukassa!

5.4.2022 6.00

Juttua muokattu:

4.4. 13:50
2022040413504020220405060000

An­na Pärk­kä


Olet­ko jos­kus ka­dot­ta­nut oman lap­se­si? Su­vi­seu­ra­ken­täl­lä, os­tos­kes­kuk­ses­sa, met­säs­sä tai kau­pas­sa. On­han nii­tä paik­ko­ja! Su­vi­seu­rois­sa on on­nek­si jo­kai­sel­la ”sil­mät ja kor­vat avoi­me­na” ja lap­set vie­dään tar­vit­ta­es­sa ek­sy­nei­den las­ten hoi­va­pai­kal­le, jos­ta van­hem­mat saa­vat ha­kea lap­set it­sel­leen.

Pää­si­äi­se­nä 2015 ka­do­tim­me kak­si tyt­tö­äm­me Rans­kan Tou­lou­sen rau­ta­tie­a­se­mal­la. Tääl­lä Nor­jas­sa pää­si­äi­sen ai­kaan on noin kak­si viik­koa lo­maa kou­lus­ta. Per­heet viet­tä­vät yh­des­sä pit­kän lo­man en­nen seu­raa­vaa lo­maa. Tuo­na pää­si­äi­se­nä olim­me hy­pän­neet ju­naan, suun­ta­nam­me Ita­lia. Mu­ka­na meil­lä oli nel­jä las­ta. Ty­töt oli­vat 8 ja 5, po­jat 10 ja 12. In­ter­rei­laa­mi­nen on help­poa las­ten kans­sa. Mo­lem­mat van­hem­mat pi­tä­vät huol­ta yh­tei­ses­ti las­ten hy­vin­voin­nis­ta ja tar­peis­ta. Mo­lem­pien sil­miä ja kor­via tar­vi­taan. Mo­lem­mat saa­vat seu­ra­ta mai­se­mia ja ih­mi­siä ja kuun­nel­la ih­mis­ten ta­ri­noi­ta. Näh­tä­vää ja ko­et­ta­vaa on pal­jon!

Olim­me mat­kus­ta­neet Os­los­ta Tou­lou­seen ja odot­te­lim­me seu­raa­vaa ju­naa. Rau­ta­tie­a­se­mal­la oli pal­jon ih­mi­siä pää­si­äi­sen vuok­si. Kat­sel­ta­vaa riit­ti niin lap­sil­le kuin ai­kui­sel­le­kin. Iha­nia lem­mik­kie­läi­miä, eri­lai­sia ih­mi­siä, hie­no­ja is­tu­ma­paik­ko­ja, kuk­kia, eri­lai­sia ruo­ka­ra­vin­to­loi­ta, mat­ka­muis­to­myy­mä­löi­tä, po­lii­se­ja, nuk­ke­ja, lai­ta­puo­len kul­ki­joi­ta, ker­jä­läi­siä ja pal­jon, pal­jon muu­ta. Jos­sain vai­hees­sa mei­dän van­hem­pien ote her­paan­tui; up­pou­duim­me eh­kä seu­raa­maan tii­viim­min ym­pä­ril­lem­me tai jut­te­le­maan kes­ke­nään. Joka ta­pauk­ses­sa, koh­ta huo­ma­sim­me, et­tä ty­töt ei­vät enää ol­leet kans­sam­me.

Pel­ko sä­väh­ti läpi kro­pan. Kurk­kua kui­va­si, puls­si nou­si ja hätä pus­ki pin­taan. Ih­mi­siä näyt­ti ole­van yhä enem­män, he työn­tyi­vät ai­van kuin mas­sa­na vie­lä lä­hem­mäs, työn­tä­en sei­nää vas­ten. Me­te­li oli kova, ja sen kes­kel­lä pää­tim­me et­sin­täst­ra­te­gi­as­ta. Yh­den piti ol­la ta­va­roi­den luo­na koko ajan, ja muut kol­me le­vit­täy­tyi­si­vät 15 mi­nuu­tik­si et­si­mään tyt­tö­jä ku­kin omal­la loh­kol­laan. Kun ai­ka oli­si ku­lu­nut, pa­lai­sim­me rep­pu­jen ja siel­lä odot­ta­van poi­kam­me luok­se.

Juok­sin edes­ta­kai­sin, huu­te­lin tyt­tö­jen ni­miä, kat­see­ni sin­koi­li sin­ne tän­ne. Puls­si ei ot­ta­nut laan­tu­ak­seen. Ih­mi­siä oli yhä enem­män, en­kä mil­lään löy­tä­nyt kat­seel­la­ni tyt­tö­jä­ni. Yri­tin muis­tel­la, oli­si­ko hei­tä kä­vel­les­sä kiin­nos­ta­nut jo­kin eri­tyi­nen koju tai ruo­ka­paik­ka – mie­lee­ni ei nous­sut mi­tään. Krop­pa kes­kit­tyi et­si­mi­seen. Luu­len, et­tä kau­hu nä­kyi kas­voil­ta­ni. Ty­töt osa­si­vat juu­ri ja juu­ri jo­tain eng­lan­nik­si, nor­jaa ja täy­del­li­ses­ti suo­mea. Niis­tä ei nyt oli­si apua.

Tus­ka nou­si pin­taan. Nyt­kö jo jou­tui­sin luo­pu­maan heis­tä? Syyt­te­lin mie­les­sä­ni it­se­ä­ni seik­kai­lun­ha­lus­ta­ni, ute­li­ai­suu­des­ta­ni ja ah­neu­des­ta­ni pääs­tä ko­ke­maan uu­sia ti­lan­tei­ta. Puls­si tun­tui ku­ris­ta­va­na tun­tee­na kur­kus­sa. Hätä, pel­ko ja suu­ri ah­dis­tus ei­vät pääs­tä­neet ir­ti. Mie­les­sä­ni kävi, et­tä jos ty­töt löy­tyi­si­vät, tämä jäi­si mei­dän vii­mei­sek­si reis­suk­sem­me ja et­tä pa­lai­sim­me vä­lit­tö­mäs­ti ta­kai­sin Nor­jaan.

Pa­la­sin ta­kai­sin rep­pu­jen ja poi­kam­me luo. Tyt­tö­jä ei ol­lut nä­ky­nyt. Muut­kin tu­li­vat so­vi­tus­ti näyt­täy­ty­mään. Kun­nes kään­nyim­me et­si­mään hei­tä uu­del­leen. Siel­lä! Tu­tut ta­kit nä­kyi­vät jo kau­kaa. Siel­tä he saa­pui­vat, kak­si niin ra­kas­ta tyt­tö­äm­me. Hel­po­tus oli suu­ri, kyy­ne­leet ei­vät ol­leet kau­ka­na. Suu­ri kii­tol­li­suus täyt­ti sy­dä­men! Ky­sy­myk­seen, mis­sä he oli­vat ol­leet, saim­me sel­ke­än vas­tauk­sen: seik­kai­le­mas­sa! Tu­tus­tu­mas­sa rau­ta­tie­a­se­maan.

Mei­dän ta­ri­nam­me päät­tyi on­nel­li­ses­ti, mut­ta täl­lä­kin het­kel­lä moni isä ja äi­ti et­sii ka­don­nut­ta las­taan. Moni lap­si kul­kee so­dan ja­lois­ta koh­ti tur­va­paik­kaa, Poh­jo­laa. Voin vain aa­vis­taa van­hem­pien tus­kan ja hä­dän, it­sen­sä ja las­ten­sa puo­les­ta. Ru­koi­lem­me: ”Sy­lii­si hel­lään sul­je nyt, Jee­sus, lap­sem­me ja hei­dän kans­saan kul­je ja hei­tä suo­je­le.” (SL 140:1.)

AnnaPärkkä
En ole mistään kotoisin – olen syntynyt Ranualla, ekaluokalle menin Oulunsaloon ja Haukiputaalle muutimme, kun aloitin 9. luokan. Jännä tällaiselle juurettomalle onkin ollut kiintyä Norjaan. Olen äiti, mummu ja aviopuoliso. Uusi lapsenlapsi on aina suuri ihme, joka herkistää. Innostun helposti ja uteliaisuudestani johtuen joudun helposti kiperiin tilanteisiin. Toimin yrittäjänä täällä Norjassa. Arki on samanlaista kuin siellä, mutta norjan kielellä. Voit kertoa ajatuksistasi minulle: anna.parkka@gmail.com.