An­na Pärk­kä

Olet­ko jos­kus ka­dot­ta­nut oman lap­se­si? Su­vi­seu­ra­ken­täl­lä, os­tos­kes­kuk­ses­sa, met­säs­sä tai kau­pas­sa. On­han nii­tä paik­ko­ja! Su­vi­seu­rois­sa on on­nek­si jo­kai­sel­la ”sil­mät ja kor­vat avoi­me­na” ja lap­set vie­dään tar­vit­ta­es­sa ek­sy­nei­den las­ten hoi­va­pai­kal­le, jos­ta van­hem­mat saa­vat ha­kea lap­set it­sel­leen.

Pää­si­äi­se­nä 2015 ka­do­tim­me kak­si tyt­tö­äm­me Rans­kan Tou­lou­sen rau­ta­tie­a­se­mal­la. Tääl­lä Nor­jas­sa pää­si­äi­sen ai­kaan on noin kak­si viik­koa lo­maa kou­lus­ta. Per­heet viet­tä­vät yh­des­sä pit­kän lo­man en­nen seu­raa­vaa lo­maa. Tuo­na pää­si­äi­se­nä olim­me hy­pän­neet ju­naan, suun­ta­nam­me Ita­lia. Mu­ka­na meil­lä oli nel­jä las­ta. Ty­töt oli­vat 8 ja 5, po­jat 10 ja 12. In­ter­rei­laa­mi­nen on help­poa las­ten kans­sa. Mo­lem­mat van­hem­mat pi­tä­vät huol­ta yh­tei­ses­ti las­ten hy­vin­voin­nis­ta ja tar­peis­ta. Mo­lem­pien sil­miä ja kor­via tar­vi­taan. Mo­lem­mat saa­vat seu­ra­ta mai­se­mia ja ih­mi­siä ja kuun­nel­la ih­mis­ten ta­ri­noi­ta. Näh­tä­vää ja ko­et­ta­vaa on pal­jon!

Olim­me mat­kus­ta­neet Os­los­ta Tou­lou­seen ja odot­te­lim­me seu­raa­vaa ju­naa. Rau­ta­tie­a­se­mal­la oli pal­jon ih­mi­siä pää­si­äi­sen vuok­si. Kat­sel­ta­vaa riit­ti niin lap­sil­le kuin ai­kui­sel­le­kin. Iha­nia lem­mik­kie­läi­miä, eri­lai­sia ih­mi­siä, hie­no­ja is­tu­ma­paik­ko­ja, kuk­kia, eri­lai­sia ruo­ka­ra­vin­to­loi­ta, mat­ka­muis­to­myy­mä­löi­tä, po­lii­se­ja, nuk­ke­ja, lai­ta­puo­len kul­ki­joi­ta, ker­jä­läi­siä ja pal­jon, pal­jon muu­ta. Jos­sain vai­hees­sa mei­dän van­hem­pien ote her­paan­tui; up­pou­duim­me eh­kä seu­raa­maan tii­viim­min ym­pä­ril­lem­me tai jut­te­le­maan kes­ke­nään. Joka ta­pauk­ses­sa, koh­ta huo­ma­sim­me, et­tä ty­töt ei­vät enää ol­leet kans­sam­me.

Pel­ko sä­väh­ti läpi kro­pan. Kurk­kua kui­va­si, puls­si nou­si ja hätä pus­ki pin­taan. Ih­mi­siä näyt­ti ole­van yhä enem­män, he työn­tyi­vät ai­van kuin mas­sa­na vie­lä lä­hem­mäs, työn­tä­en sei­nää vas­ten. Me­te­li oli kova, ja sen kes­kel­lä pää­tim­me et­sin­täst­ra­te­gi­as­ta. Yh­den piti ol­la ta­va­roi­den luo­na koko ajan, ja muut kol­me le­vit­täy­tyi­si­vät 15 mi­nuu­tik­si et­si­mään tyt­tö­jä ku­kin omal­la loh­kol­laan. Kun ai­ka oli­si ku­lu­nut, pa­lai­sim­me rep­pu­jen ja siel­lä odot­ta­van poi­kam­me luok­se.

Juok­sin edes­ta­kai­sin, huu­te­lin tyt­tö­jen ni­miä, kat­see­ni sin­koi­li sin­ne tän­ne. Puls­si ei ot­ta­nut laan­tu­ak­seen. Ih­mi­siä oli yhä enem­män, en­kä mil­lään löy­tä­nyt kat­seel­la­ni tyt­tö­jä­ni. Yri­tin muis­tel­la, oli­si­ko hei­tä kä­vel­les­sä kiin­nos­ta­nut jo­kin eri­tyi­nen koju tai ruo­ka­paik­ka – mie­lee­ni ei nous­sut mi­tään. Krop­pa kes­kit­tyi et­si­mi­seen. Luu­len, et­tä kau­hu nä­kyi kas­voil­ta­ni. Ty­töt osa­si­vat juu­ri ja juu­ri jo­tain eng­lan­nik­si, nor­jaa ja täy­del­li­ses­ti suo­mea. Niis­tä ei nyt oli­si apua.

Tus­ka nou­si pin­taan. Nyt­kö jo jou­tui­sin luo­pu­maan heis­tä? Syyt­te­lin mie­les­sä­ni it­se­ä­ni seik­kai­lun­ha­lus­ta­ni, ute­li­ai­suu­des­ta­ni ja ah­neu­des­ta­ni pääs­tä ko­ke­maan uu­sia ti­lan­tei­ta. Puls­si tun­tui ku­ris­ta­va­na tun­tee­na kur­kus­sa. Hätä, pel­ko ja suu­ri ah­dis­tus ei­vät pääs­tä­neet ir­ti. Mie­les­sä­ni kävi, et­tä jos ty­töt löy­tyi­si­vät, tämä jäi­si mei­dän vii­mei­sek­si reis­suk­sem­me ja et­tä pa­lai­sim­me vä­lit­tö­mäs­ti ta­kai­sin Nor­jaan.

Pa­la­sin ta­kai­sin rep­pu­jen ja poi­kam­me luo. Tyt­tö­jä ei ol­lut nä­ky­nyt. Muut­kin tu­li­vat so­vi­tus­ti näyt­täy­ty­mään. Kun­nes kään­nyim­me et­si­mään hei­tä uu­del­leen. Siel­lä! Tu­tut ta­kit nä­kyi­vät jo kau­kaa. Siel­tä he saa­pui­vat, kak­si niin ra­kas­ta tyt­tö­äm­me. Hel­po­tus oli suu­ri, kyy­ne­leet ei­vät ol­leet kau­ka­na. Suu­ri kii­tol­li­suus täyt­ti sy­dä­men! Ky­sy­myk­seen, mis­sä he oli­vat ol­leet, saim­me sel­ke­än vas­tauk­sen: seik­kai­le­mas­sa! Tu­tus­tu­mas­sa rau­ta­tie­a­se­maan.

Mei­dän ta­ri­nam­me päät­tyi on­nel­li­ses­ti, mut­ta täl­lä­kin het­kel­lä moni isä ja äi­ti et­sii ka­don­nut­ta las­taan. Moni lap­si kul­kee so­dan ja­lois­ta koh­ti tur­va­paik­kaa, Poh­jo­laa. Voin vain aa­vis­taa van­hem­pien tus­kan ja hä­dän, it­sen­sä ja las­ten­sa puo­les­ta. Ru­koi­lem­me: ”Sy­lii­si hel­lään sul­je nyt, Jee­sus, lap­sem­me ja hei­dän kans­saan kul­je ja hei­tä suo­je­le.” (SL 140:1.)