An­na Pärk­kä

Mie­he­ni on jos­kus ai­ka sa­la­myh­käi­nen. To­den­nä­köi­ses­ti hän on op­pi­nut mi­nun kans­sa­ni elä­es­sään, et­tä asi­at eh­kä kan­nat­taa esi­tel­lä val­mii­na suun­ni­tel­ma­na, sil­lä mo­nes­ti ne saat­ta­vat muut­tua ”ho­vis­sa”, ku­ten hän ta­pan­sa mu­kaan saat­taa sa­noa. Tie­dä hän­tä.

Elet­tiin vuot­ta 2001. Olim­me saa­neet nel­jän­nen lap­sem­me ja asuim­me sil­loin Li­min­gas­sa. Ruu­kin su­vi­seu­rat oli­vat on­nis­tu­nees­ti päät­ty­neet, ja läh­dim­me asun­to­vau­nu pe­räs­sä aje­le­maan ke­sä­lo­ma­reis­sul­le Nor­jaan. Mu­kaan läh­ti mie­hen veli per­hei­neen. He kään­tyi­vät kes­ken mat­kan Ruot­sis­sa ta­kai­sin ko­tiin.

Saa­vuim­me Os­lon Bogs­ta­din lei­rin­tä­a­lu­eel­le ja pys­ty­tim­me lei­rin sin­ne kau­niin jär­ven ran­nal­le. Päi­vät ku­lui­vat lep­poi­sas­ti, ja viih­dyim­me siel­lä hy­vin. Jos­sain vä­lis­sä mie­he­ni al­koi eh­do­tel­la, et­tä käy­dään­pä ta­paa­mas­sa yh­tä tut­tua yrit­tä­jää. En tien­nyt, et­tä mie­he­ni oli jo so­pi­nut ta­paa­mi­sen hä­nen kans­saan kes­kus­tel­lak­seen työ­a­si­ois­ta.

Ta­pa­sim­me Te­ron van­han Tul­li­ra­ken­nuk­sen edes­sä Os­lon kes­kus­tas­sa. Tero an­toi Hen­rin nu­me­ron ja ar­ve­li Hen­ril­lä ole­van töi­tä. Mie­he­ni soit­ti Hen­ril­le ja sopi per­jan­taik­si työ­haas­tat­te­lun.

Oli­han se mi­nul­le lie­vä shok­ki, kun mie­tin, et­tä em­me­kö pa­laa­kaan tääl­tä ko­tiin ja et­tä mi­ten minä sit­ten hoi­tai­sin Os­los­ta omat opin­to­ni lop­puun. Nämä ta­val­li­set ajal­li­set es­teet nou­si­vat mie­lee­ni. Tur­me­lus­kin. Tär­kei­den asi­oi­den ker­to­mat­ta jät­tä­mi­nen. Muis­tan kui­ten­kin myös sen kut­kut­ta­van jän­ni­tyk­sen ja unel­mat kai­kis­ta uu­sis­ta mah­dol­li­suuk­sis­ta, jot­ka voi­sim­me saa­vut­taa. Mitä kaik­kea uut­ta tämä voi­si­kaan tuo­da elä­määm­me? Las­ten mah­dol­li­suu­det, mei­dän ura­mah­dol­li­suu­tem­me. Ai­ka no­pe­as­ti sain sit­ten koot­tua it­se­ni. Seu­raa­va­na maa­nan­tai­na mie­hel­lä­ni sit­ten al­koi­vat työt.

Mitä me sit­ten teim­me? Hen­rin kaut­ta löy­sim­me Tin­tin, joka aut­toi mei­tä saa­maan oman ko­din Hol­te­ris­ta. Kyl­lä näis­sä pyör­teis­sä oli Ju­ma­lan joh­da­tus vah­vas­ti läs­nä. Mi­ten us­ko­mat­to­mal­ta se tun­tui­kaan, kun vuok­rai­sän­täm­me ha­lu­si pal­ka­ta mie­he­ni sit­ten myö­hem­min it­sel­leen töi­hin.

Vuok­ra­e­män­nän kans­sa kä­vim­me pai­kal­li­ses­sa työ­voi­ma­toi­mis­tos­sa il­moit­ta­mas­sa mi­nut työn­ha­ki­jak­si. Tämä ta­pah­tui tors­tai­na. Maa­nan­tai­na soi pu­he­lin. Se oli Rolf len­to­ken­täl­tä. Hän kut­sui mi­nut työ­haas­tat­te­luun! Ei meil­lä ol­lut edes päi­vä­hoi­to­paik­kaa nel­jäl­le lap­sel­le. Mitä nyt?

It­sel­le­ni us­kol­li­se­na tar­tuin mah­dol­li­suu­teen. Meil­lä ei ol­lut suo­mi-eng­lan­ti sa­na­kir­jaa mu­ka­na. Rolf sa­noi mi­nul­le pu­he­li­mes­sa, et­tä tule läh­tö­au­laan, sto­nen vie­reen. Yri­tin miet­tiä, et­tä mitä tar­koit­taa stone. Tuol­loin muu­ten ei ol­lut vie­lä kun­nol­lis­ta in­ter­ne­ti­ä­kään. Jo­ten­kin loh­dut­tau­duin, et­tä kyl­lä minä sel­vi­än.

Olin rei­lus­ti etu­a­jas­sa et­si­mäs­sä sitä sto­nea. Pyö­rin 2. ker­rok­sen au­las­sa, kel­lo kävi ja haas­tat­te­lun oli­si pi­tä­nyt al­kaa. Lap­set odot­ti­vat au­tos­sa len­to­ken­tän ul­ko­puo­lel­la mie­he­ni kans­sa. Tie­sin, et­tä myös siel­lä saat­taa ol­la tu­ka­la ti­lan­ne. Pa­niik­ki al­koi hii­piä si­säl­le­ni, ja ta­ju­sin, et­tä tämä oli täs­sä. En löy­dä haas­tat­te­li­jaa, en­kä saa siis töi­tä­kään.

Luo­ta Luo­jaan, mie­tin. Läh­din koh­ti ul­ko-ovia. Ja kau­kaa näin nai­sen, jol­la oli kylt­ti kä­des­sä. Kyl­tis­sä luki mi­nun ni­me­ni. Hän sei­soi ison ki­ven vie­res­sä. Okei, stone oli suo­mek­si kivi.

Mi­nua it­ket­ti, nau­rat­ti ja hä­vet­ti sa­maan ai­kaan. Haas­tat­te­li­ja oli iha­na, ja hän sai mi­nut haas­ta­tel­tua ja va­kuut­tui, et­tä tämä äi­ti kan­nat­taa pal­ka­ta töi­hin. Koh­ta pai­kal­le saa­pui Rolf, joka to­kai­si ai­no­as­taan: tule sit­ten töi­hin en­si maa­nan­taik­si. Mi­nä­kin olin saa­nut töi­tä Os­los­ta.

Au pair -asia jär­jes­tyi sa­maan ta­paan, ää­rim­mäi­sen hel­pos­ti. Saim­me au pai­rik­sem­me iha­nan Sai­lan, jos­ta tuli myö­hem­min yh­den lap­sem­me kum­mi. AMK-tut­kin­to­ni sain hoi­det­tua tuo­hon ai­kaan epä­ta­val­li­seen ta­paan, etä­nä. Tur­haan­pa olin ol­lut pe­lois­sa­ni.

Tuol­la sa­mai­sel­la len­to­ken­täl­lä on muu­ten avau­tu­nut nyt jäl­leen ke­sä­työ­paik­ko­ja! Gar­de­mo­e­nin len­to­kent­tä on tar­jon­nut kym­me­nil­le ys­tä­vil­lem­me hy­viä työ­paik­ko­ja. Ny­ky­päi­vän nuo­ril­la on on­nek­si hyvä kie­li­tai­to, ja nyt li­säk­si tie­dät, mitä stone on suo­mek­si – jos et sitä ai­em­min jo tien­nyt.