An­na Pärk­kä

Jou­lu­kuun alus­sa mi­nua pyy­det­tiin ryh­ty­mään Päi­vä­mie­hen blo­gis­tik­si. Mie­tis­ke­lin ja tun­nus­te­lin, mil­tä mi­nus­ta tun­tui. Olin jos­kus kau­an sit­ten miet­ti­nyt blo­gin pe­rus­ta­mis­ta, mut­ta ko­ke­nut sen työ­lääk­si. Tämä tun­tui hel­pom­mal­ta vaih­to­eh­dol­ta. Lu­pau­duin teh­tä­vään.

Tun­nen vas­tuu­ta teh­tä­väs­tä, jo­hon olen ryh­ty­mäs­sä. Mi­ten osa­ta tuot­taa si­säl­töä, joka sai­si lu­ki­jan sa­mais­tu­maan sekä poh­ti­maan ja ko­ke­maan yh­des­sä kans­sa­ni jo­tain mi­nul­le mer­ki­tyk­sel­lis­tä asi­aa? Mi­ten tuot­taa teks­tiä, joka ei rik­koi­si, vaan ra­ken­tai­si yh­teis­tä hy­vää?

Asun Da­lis­sa, lä­hel­lä Os­lon pää­len­to­kent­tää Gar­de­mo­e­nia. Tämä on pie­ni kylä, jos­sa on pari kaup­paa, kou­lu, sekä Os­loon kul­ke­van ju­nan pää­te­py­säk­ki. Juna toi­mi mon­ta vuot­ta kul­ku­vä­li­nee­nä­ni töi­hin. Nau­tin saa­des­sa­ni juo­da aa­mu­kah­vi­ni rau­has­sa ju­nas­sa, kuun­nel­len sa­mal­la nor­jan­kie­lis­tä ää­ni­kir­jaa tai uu­ti­sia. Olin kiel­tä­nyt it­sel­tä­ni suo­men­kie­li­set oh­jel­mat täy­sin, sil­lä ha­lu­sin op­pia nor­jan kie­len no­pe­as­ti. Kie­len kans­sa olen jou­tu­nut kyl­lä mo­nes­ti sol­muun.

Muu­tim­me tän­ne tois­ta­mi­seen 2013. Us­koin, et­tä nor­jan kie­len tai­to­ni oli hyvä, mut­ta nyt tie­dän, et­tä se ei pi­tä­nyt paik­kaan­sa. Nor­ja ja ruot­si saat­ta­vat kuu­los­taa ai­ka sa­man­lai­sil­ta, mut­ta oi­ke­as­ti ne ovat kak­si ai­van eri kiel­tä. Muis­te­len­kin täs­sä yh­den haus­kan ta­pauk­sen, kun kä­vim­me poi­kie­ni kans­sa tu­tus­tu­mas­sa Mog­rei­nan ala-as­teel­le. Toh­keis­sa­ni se­li­tin opet­ta­jal­le, et­tä poi­ka­ni ovat pe­lan­neet säh­lyä mon­ta ker­taa. On­net­to­mas­ti ään­sin kui­ten­kin sen ruot­sik­si ”mon­ta ku­nin­gas­ta”. Ta­ju­sin mo­ka­ni, kun poi­kie­ni päät kään­tyi­vät nä­tis­ti ala­viis­toon.

Toi­nen ta­paus muis­tuu mie­lee­ni, kun en­sim­mäis­tä ker­taa muut­ta­es­sam­me Nor­jaan me­nim­me pai­kal­li­seen Ke­laan, Na­vil­le, jär­jes­te­le­mään lap­si­li­siä. Pu­huin tis­kin ta­ka­na ole­val­le ys­tä­väl­li­sel­le nai­sel­le mie­he­ni sei­so­es­sa las­ten kans­sa taa­em­pa­na. Yri­tin aluk­si käyt­tää ruot­sia, mut­ta se ei vain läh­te­nyt suo­riu­tu­maan. Mi­nul­le tuli hiki, sy­dän ta­koi rin­nas­sa ja ti­lan­ne al­koi käy­mään it­sel­le­ni ää­ret­tö­män ras­kaak­si ja stres­saa­vak­si. Per­heen ai­no­a­na lu­ki­on käy­nee­nä minä jou­duin tuo­hon ai­kaan ai­na hoi­ta­maan pu­hu­mi­sen. Ta­kaa­ni al­koi kuu­lua vai­vih­kai­sia pyyn­tö­jä vaih­taa kie­li eng­lan­tiin. Vaih­doin kie­len, ja sit­ten hom­mat al­koi­vat su­jua.

Ra­kas­tan nor­jan kiel­tä ja tätä maa­ta. Muu­tim­me tän­ne en­sim­mäi­sen ker­ran vuo­si­tu­han­nen vaih­tees­sa ja asuim­me tääl­lä sil­loin kak­si vuot­ta. Suo­meen pa­luu­seen oli syyn­sä; eh­kä ker­ron niis­tä tuon­nem­pa­na. Raa­hes­sa asuim­me 10 vuot­ta, ja se oli hyvä ai­ka se. Raa­he pie­ne­nä kau­pun­ki­na an­toi hy­vät mah­dol­li­suu­det las­ten käy­dä mu­siik­ki­luok­kaa sekä har­ras­taa. Pien­ten las­ten äi­ti­nä lä­hi­pal­ve­lui­ta osa­si ar­vos­taa!

Sy­dä­me­ni jäi kui­ten­kin tän­ne Nor­jaan ja ru­koi­lin Luo­jal­ta mah­dol­li­suut­ta pääs­tä ta­kai­sin. Sen ai­ka tuli, kun sii­hen jak­soi luot­taa. Näin jäl­ki­kä­teen aja­tel­tu­na kaik­ki meni lop­pu­jen lo­puk­si par­hain päin. Pa­ras­ta, mitä lap­sil­leen voi opet­taa, on Luo­jaan luot­ta­mi­nen. Hyvä Ju­ma­la ei jätä kos­kaan mei­tä yk­sin, vaan kul­kee en­ke­lei­den kans­sa ai­na rin­nal­lam­me. Omaa elä­män­pol­kua kun miet­tii, niin sii­nä nä­kyy vah­vas­ti hä­nen kä­den­jäl­ken­sä. En oli­si pa­rem­min voi­nut jär­jes­tel­lä elä­mää­ni.