An­na Pärk­kä

Olen 15-lap­si­sen per­heen kym­me­nes lap­si. Nuo­rim­mas­ta pääs­tä. Sel­lai­nen, jol­la oli pal­jon asi­aa ja jol­le ta­pah­tui pal­jon. Olen tar­vin­nut pal­jon en­ke­lei­tä mat­kal­la­ni. Koin suu­ren var­je­luk­sen, kun asuim­me Ra­nu­al­la 1970-lu­vul­la. Jäin tuol­loin au­ton al­le. Olin näh­nyt het­keä ai­em­min, et­tä he­li­kop­te­ri las­keu­tui lä­hei­sen au­to­tien vie­reen, ja tie­ten­kin mi­nun piti pääs­tä kat­so­maan sitä yh­des­sä tois­ten las­ten kans­sa. Nap­pa­sin eh­jä­nä ole­van pyö­rän pi­hal­ta ja läh­din aja­maan sin­ne. Ajoin tien vää­rää puol­ta ja pyö­räi­lin sil­lä ta­val­la jän­näs­ti kie­mur­rel­len – olin­han juu­ri op­pi­nut pyö­räi­le­mään.

Sit­ten vih­reä Lada tör­mä­si mi­nuun ja raa­hau­duin au­ton al­la noin 40 met­riä. Au­ton vauh­ti­na oli ol­lut noin 60 km/h. Tien toi­sel­la puo­lel­la asui pai­non­nos­ta­ja. Hä­net hä­ly­tet­tiin pai­kal­le, ja hän nos­ti au­ton keu­lan ylös. Keho pys­tyy ih­meel­li­siin suo­ri­tuk­siin, kun ti­lan­ne on niin sa­no­tus­ti pääl­lä. Pai­kal­la ol­lut iso­vel­je­ni juok­si ko­tiin huu­ta­en sa­mal­la, et­tä "An­na jäi au­ton al­le!" Äi­ti kuu­li sen näin: "An­na on kuol­lut!" Mi­nut kii­dä­tet­tiin am­bu­lans­sil­la sai­raa­laan. Edel­leen kuul­les­sa­ni si­ree­nien ää­nen jäh­me­tyn ja pe­läs­tyn. Olen yrit­tä­nyt ak­tii­vi­ses­ti te­ra­poi­da it­se­ä­ni ja pu­hua it­sel­le­ni loh­dut­ta­vas­ti, et­tei ole mi­tään hä­tää, mut­ta ei se vain au­ta.

Mo­lem­mat jal­ka­ni kip­sat­tiin, ja jou­duin Ro­va­nie­men sai­raa­laan muu­ta­mak­si vii­kok­si. Ajan ta­van mu­kai­ses­ti mi­nut vie­tiin sai­raa­laan ja jä­tet­tiin sin­ne. Iso­sis­ko­ni poi­ka­ka­ve­ri kävi mi­nua kat­so­mas­sa Ro­va­nie­mel­lä ar­mei­jas­sa ol­les­saan, mut­ta ei se loh­dut­ta­nut. Van­hem­pia oli kova ikä­vä. Kun kip­sit otet­tiin pois, jou­duin opet­te­le­maan uu­del­leen kä­ve­le­mään. Oli­sin­ko tuos­sa vai­hees­sa op­pi­nut sen, et­tä kaik­ki on mah­dol­lis­ta, kun vain ko­vas­ti yrit­tää? Tai et­tä sitä saa mitä ti­laa? Us­kot­ko sinä täl­lai­siin us­ko­muk­siin?

Muis­taak­se­ni olen kak­si ker­taa läh­te­nyt uhol­la suo­rit­ta­maan sel­lais­ta, mikä tun­tuu al­kuun mah­dot­to­mal­ta. En­sim­mäi­nen täl­lai­nen ta­pah­tui sil­loin, kun asuim­me Raa­hes­sa. Ys­tä­vä­pa­ris­kun­tam­me hou­kut­te­li mei­tä sään­nöl­li­ses­ti läh­te­mään mu­kaan ma­ra­to­nil­le. En­sim­mäis­tä ker­taa hei­dän hou­ku­tel­les­saan saim­me es­tet­tyä mu­kaan läh­te­mi­sen sil­lä, et­tä mo­lem­mil­la meis­tä oli ai­na­kin kym­me­nen ki­loa lii­kaa pai­noa. Kun sit­ten olim­me vuo­den si­säl­lä saa­neet it­sem­me ter­veel­li­sem­pään pai­noon, ei aut­ta­nut muu kuin an­tau­tua.

Tam­mi­kuus­sa aloi­tim­me har­joit­te­lun ja tou­ko­kuus­sa juok­sim­me en­sim­mäi­sen – ja vii­mei­sen – ko­ko­ma­ra­to­nim­me. Mat­ka oli hui­kea ko­ke­mus. Mat­ka­sim­me bus­sil­la Raa­hes­ta Rii­kaan. Bus­si oli täyn­nä kans­sa­si­sa­ria ja -vel­jiä. Osa juok­si­jois­ta oli juos­sut ma­ra­to­nin kym­me­niä ker­to­ja; am­mat­ti­lai­sia suo­ras­taan! Sit­ten mu­ka­na olim­me me, aloit­te­li­jat.

Har­joit­te­lu­ai­kaa jäi muu­ta­ma kuu­kau­si. Juok­sim­me kol­me lenk­kiä vii­kos­sa: kak­si ly­hy­em­pää lenk­kiä vii­kol­la ja yh­den pi­dem­män len­kin vii­kon­lop­pu­na. Har­joit­te­lim­me vain sitä vii­meis­tä juok­sua var­ten – sitä meil­le vain ho­et­tiin – kaik­ki täh­tää vain sitä vii­meis­tä pit­kää lenk­kiä var­ten. Sil­lä aja­tuk­sel­la nor­maa­li pe­rus­kun­toi­nen sel­vit­tää ma­ra­to­nin hy­vin­kin al­le kuu­teen tun­tiin.

Me ai­oim­me mie­he­ni kans­sa vain läp­sy­tel­lä maa­liin, sen ver­ran mei­tä kiin­nos­ti näh­dä, mil­lai­nen saa­vu­tus on juos­ta koko ma­ra­ton. Jäl­keen­päin aja­tel­tu­na ei­pä se ol­lut sen väär­ti. Sitä hy­pe­te­tään mie­les­tä­ni ai­van lii­kaa. Oli mat­ka­ka­ve­reil­la nau­rus­sa pi­te­le­mis­tä, kun kii­pe­sim­me bus­siin si­vut­tain. Etu­rei­det oli­vat ai­van ju­mis­sa. Var­pais­ta läh­ti kyn­net, ja muu­ta­ma rak­ko­kin oli jal­koi­hin il­mes­ty­nyt. Mut­ta sii­nä maa­liin tul­les­sa koim­me kyl­lä voit­ta­jan rie­mua. Ihan hui­kea jut­tu, kun olim­me teh­neet sen, yh­des­sä!

Lo­ka­kuun lo­pus­sa vel­je­ni Fa­ce­book-päi­vi­tys­tä lu­kies­sa­ni mie­tin, mik­si en tart­tui­si hä­nen jo­ka­vuo­ti­seen haas­tee­seen­sa kä­vel­lä mar­ras­kuun ai­ka­na puo­li mil­joo­naa as­kel­ta. Siis­pä tar­tuin. Es­tei­tä kyl­lä löy­tyi alus­sa, kes­kel­lä ja ihan vii­mei­si­nä päi­vi­nä­kin. Hul­lua hom­maa! Tein it­sel­le­ni Ex­cel-tau­lu­kon, jo­hon merk­ka­sin päi­vit­täin ke­rää­mä­ni as­kel­ten mää­rän. Ja tie­ten­kin tein myös sa­rak­keen, jos­sa nä­kyi, mon­ta­ko as­kel­ta on enää jäl­jel­lä.

Päi­vit­täi­sen as­kel­mää­rän piti ol­la vä­hin­tään 16 666 as­kel­ta. Tämä tar­koit­ti, et­tä joka iki­nen päi­vä piti käy­dä kä­ve­le­mäs­sä vä­hin­tään vii­si ki­lo­met­riä. Is­tu­ma­työ­läi­sel­lä ei as­ke­lei­ta päi­vä­sai­kaan muu­ten ker­ry. Näin mar­ras­kuun ai­ka­na, mi­ten luon­to hil­je­ni koh­ti tal­vea. As­falt­ti oli mo­nes­ti syys­sa­tei­den jäl­keen iha­nas­ti tuok­su­va, ja pak­kas­ten saa­pu­es­sa lumi nars­kui ken­gän al­la. Oli pak­ko läh­teä liik­keel­le, sääl­lä kuin sääl­lä.

Olin muu­ta­man päi­vän sai­raa­na, ja as­ke­leet kä­vi­vät vä­hiin. On­nek­si toi­vuin, ja kun läh­dim­me ys­tä­vän kans­sa Tuk­hol­maan vii­kon­lo­puk­si, pää­tin ot­taa ki­lo­met­rit kiin­ni. Olin va­roit­ta­nut Sal­lia, et­tä mi­nul­la on lii­an vä­hän as­ke­lei­ta ke­rät­ty­nä. On­nek­si hän oli va­rau­tu­nut sii­hen, et­tä mi­nun kans­sa­ni jou­tuu kä­ve­le­mään. Meil­lä oli iha­na päi­vä. Kä­ve­lim­me 33 000 as­kel­ta ja kat­se­lim­me kau­nis­ta Tuk­hol­maa lu­mi­hiu­ta­lei­den lei­ju­es­sa. Pa­ran­sim­me maa­il­maa. Ja ys­tä­vyys­suh­det­tam­me. Mat­kal­la ra­vit­sim­me it­se­äm­me Thai-ruu­al­la. Mi­ten hy­väl­tä keit­to mais­tui­kin!

Olen kii­tol­li­nen, et­tä mi­nul­la on veli ja ys­tä­viä, jot­ka haas­ta­vat it­se­ään ja sa­mal­la mei­tä mui­ta liik­ku­maan! Lii­kun­nas­ta tuli jäl­leen tär­keä osa elä­mää­ni.

Mi­nus­ta ai­van jo­kai­sen kä­ve­le­mään pys­ty­vän kan­nat­tai­si ot­taa kä­ve­le­mi­nen päi­vä­oh­jel­maan­sa. Riit­tää, kun kä­ve­let vaik­ka kol­me ki­lo­met­riä päi­väs­sä. Aloi­ta pie­nin as­ke­lin. Olet var­maan kuul­lut vin­keis­tä vaih­taa työ­mat­ka-au­toi­lu kä­ve­le­mi­seen tai jää­dä muu­ta­maa bus­si- tai ju­na­py­säk­kiä ai­em­min kyy­dis­tä pois ja kä­vel­lä ko­tiin. Näi­hin as­ke­liin ei tar­vit­se sat­sa­ta hie­no­ja tree­ni­vaat­tei­ta. Hy­vät ken­gät riit­tää. Va­roi­tan: sii­hen voi jää­dä kouk­kuun! Vii­kon­lop­pui­sin jäin mo­nes­ti seu­rois­ta pa­la­tes­sa au­ton kyy­dis­tä pois ja ke­rä­sin päi­vän as­ke­leet.

Pie­nen­sin jou­lu­kuus­sa ke­rät­tä­vien as­ke­lei­den mää­rää 400 000:een ja tam­mi­kuun ai­ka­na­kin eh­kä pää­sen sii­hen. Kuun­te­len ää­ni­kir­jo­ja kä­vel­les­sä­ni. Toki yk­sin hil­jaa luon­nos­sa kä­ve­le­mi­nen on hyvä tapa jär­jes­tel­lä pääs­sä pyö­ri­viä aja­tuk­sia ja men­to­roi­da it­se­ään. En oi­ke­as­taan ha­lua käyt­tää kä­ve­ly­ai­kaa­ni pu­he­li­mes­sa pu­hu­mi­seen. Nau­tin sii­tä, et­tä olen yk­sin ja et­tä se on omaa ai­kaa­ni. Per­hee­ni­kin kan­nus­taa mi­nua kä­ve­le­mään ja pi­tä­mään it­ses­tä­ni hy­vää huol­ta.