JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Riparimuistoissa syysseurojen alla

29.8.2024 6.20

Juttua muokattu:

28.8. 12:28
2024082812281020240829062000

Os­los­sa jär­jes­te­tään en­sim­mäi­set isom­mat seu­rat tu­le­va­na vii­kon­lop­pu­na. Meil­lä on tääl­lä vä­hän vä­keä mut­ta erit­täin kova in­nos­tus saa­da ai­kaan jo­tain suur­ta ja uut­ta!

Oli­si hie­noa, jos sai­sim­me pal­jon seu­ra­vie­rai­ta. Oh­jel­ma koos­tuu per­jan­tai­na il­ta­har­tau­des­ta ja oh­jel­mail­las­ta. Lau­an­tai­na seu­ra­pu­heet ja mes­su vuo­rot­te­le­vat. Eh­tool­li­nen on iha­na het­ki pol­vis­tua alt­ta­rin ää­rel­le ja kes­kit­tyä ole­maan vain sii­nä het­kes­sä. Pal­jaa­na, vain oma­na it­se­nä.

“Eh­tool­li­sen lei­pä ja vii­ni ovat Kris­tuk­sen to­del­li­nen ruu­mis ja veri. Kuo­le­maan­sa edel­tä­vä­nä yö­nä Jee­sus ja­koi siu­naa­man­sa lei­vän ope­tus­lap­sil­leen ja sa­noi: 'Tämä on mi­nun ruu­mii­ni.' Sa­mal­la ta­val­la hän an­toi myös vii­nin, joka hä­nen sa­no­jen­sa mu­kaan on lii­ton veri, hä­nen oma ve­ren­sä. Näil­le Jee­suk­sen sa­noil­le us­kol­li­si­na me vie­täm­me eh­tool­lis­ta hä­nen muis­tok­seen.” (Ote ka­te­kis­muk­ses­ta.)

En­sim­mäi­nen eh­tool­lis­ko­ke­muk­se­ni oli ih­meel­li­nen. Rip­pi­kou­lus­sa se ta­pah­tui. Val­koi­nen pai­ta, mus­ta hame, hiuk­set hen­nos­ti pään yli le­ti­tet­ty­nä tun­tui, et­tä pyhä oli läs­nä. Olen ol­lut ai­na herk­kä tyt­tö, ja rip­pi­kou­lu oli mi­nul­le us­koa vah­vis­ta­va. Mo­nes­ti tun­tui, et­tä olim­me kuin sa­ta­mas­sa kak­si viik­koa. Mi­ten ih­meel­li­sel­tä se tun­tui­kaan!

Urut soi­vat kau­niis­ti, lau­lum­me oli vah­vaa. “Ih­mi­nen aa­muis­ta pol­kua as­tuu” oli rip­pi­lau­lum­me. Isä­ni oli avus­ta­mas­sa eh­tool­li­sen ja­os­sa. Mi­ten tur­val­li­sel­ta se­kin tun­tui. Ra­kas isä.

Rip­pi­kou­lus­sa ta­pah­tui myös muu­ta­ma sel­lai­nen jut­tu, jois­ta olen miet­ti­nyt ai­kui­se­na, et­tä ei oli­si saa­nut ta­pah­tua. Vaik­ka olin herk­kä, osa­sin kyl­lä myös viil­tää sa­noil­la. Hyök­kään, jos mi­nut aje­taan nurk­kaan – jos niin voi­si sa­noa. Ri­pa­ri­ka­ve­rit kei­nui­vat sel­lai­ses­sa pa­ri­kei­nus­sa, po­jat ja ty­töt. Mi­nä­kin yri­tin tul­la mu­kaan kei­nu­maan. Eräs poi­ka sa­noi: “Älä tule, tämä ei kes­tä si­nun pai­no­a­si”. Olin nor­maa­li­pai­noi­nen ja -ko­koi­nen, mut­ta ne sa­nat jäi­vät ikui­ses­ti mie­leen. Mo­nes­ti “lä­päl­lä” sa­no­tut asi­at oi­ke­as­ti jää­vät elä­mään pääs­säm­me, ja vaik­ka kuin­ka ne yrit­täi­si unoh­taa, niin haa­vat löy­ty­vät.

Ker­ran ope­tus­teh­tä­vän ää­res­sä an­noin nuo­ril­le puh­taan val­koi­sen, si­le­än A4-pa­pe­rin ja sa­noin, et­tä ry­pis­tä­kää ja teh­kää sil­le mitä ha­lu­at­te. Het­ken pääs­tä ke­ho­tin nuo­ria si­lit­tä­mään sen siis­tik­si ta­kai­sin. Me kaik­ki tie­däm­me, et­tei se enää on­nis­tu. Pa­pe­ri oli iäk­si muut­tu­nut. Ryp­pyi­sek­si, hau­raak­si, ri­ko­tuk­si. Kiu­saa­mi­nen jät­tää ai­na jäl­jet. Haa­vat sie­luun. Oma si­säi­nen lap­si muis­taa kiu­saa­mi­sen ai­na.

Ai­kui­se­na olen yrit­tä­nyt ope­tel­la an­teek­si an­ta­mis­ta. Se on ope­tel­ta­vis­sa ole­va asia. Olen har­joi­tel­lut an­teek­si an­ta­mi­sen kaa­vaa. Kir­joi­tan pa­pe­ril­le: “An­nan an­teek­si si­nul­le sen mitä teit sil­loin ja sil­loin”. Kir­joi­tan asi­an pa­pe­ril­le niin mo­nes­ti, et­tä se ei enää pai­na miel­tä. Sit­ten re­vin pa­pe­rin pie­nik­si pa­la­sik­si ja pol­tan tai lai­tan ros­kiin.

On asi­oi­ta, jot­ka on so­vit­tu, mut­ta ne nou­se­vat mie­leen. Kuor­mit­ta­maan. Täl­löin voin har­joi­tel­la an­teek­si an­ta­mis­ta.

Ko­to­na voim­me ope­tel­la koh­te­le­maan toi­si­am­me rak­kau­del­la. Pu­hua toi­sil­lem­me hy­vää. Teh­dä toi­sil­lem­me hy­vää.

Sun­nun­tai­aa­mun rau­has­sa mö­kil­lä he­rä­sin kii­tol­li­se­na uu­teen päi­vään. Enää vii­si päi­vää Os­lon syys­seu­roi­hin! Ter­ve­tu­loa!

AnnaPärkkä
En ole mistään kotoisin – olen syntynyt Ranualla, ekaluokalle menin Oulunsaloon ja Haukiputaalle muutimme, kun aloitin 9. luokan. Jännä tällaiselle juurettomalle onkin ollut kiintyä Norjaan. Olen äiti, mummu ja aviopuoliso. Uusi lapsenlapsi on aina suuri ihme, joka herkistää. Innostun helposti ja uteliaisuudestani johtuen joudun helposti kiperiin tilanteisiin. Toimin yrittäjänä täällä Norjassa. Arki on samanlaista kuin siellä, mutta norjan kielellä. Voit kertoa ajatuksistasi minulle: anna.parkka@gmail.com.