Os­los­sa jär­jes­te­tään en­sim­mäi­set isom­mat seu­rat tu­le­va­na vii­kon­lop­pu­na. Meil­lä on tääl­lä vä­hän vä­keä mut­ta erit­täin kova in­nos­tus saa­da ai­kaan jo­tain suur­ta ja uut­ta!

Oli­si hie­noa, jos sai­sim­me pal­jon seu­ra­vie­rai­ta. Oh­jel­ma koos­tuu per­jan­tai­na il­ta­har­tau­des­ta ja oh­jel­mail­las­ta. Lau­an­tai­na seu­ra­pu­heet ja mes­su vuo­rot­te­le­vat. Eh­tool­li­nen on iha­na het­ki pol­vis­tua alt­ta­rin ää­rel­le ja kes­kit­tyä ole­maan vain sii­nä het­kes­sä. Pal­jaa­na, vain oma­na it­se­nä.

“Eh­tool­li­sen lei­pä ja vii­ni ovat Kris­tuk­sen to­del­li­nen ruu­mis ja veri. Kuo­le­maan­sa edel­tä­vä­nä yö­nä Jee­sus ja­koi siu­naa­man­sa lei­vän ope­tus­lap­sil­leen ja sa­noi: 'Tämä on mi­nun ruu­mii­ni.' Sa­mal­la ta­val­la hän an­toi myös vii­nin, joka hä­nen sa­no­jen­sa mu­kaan on lii­ton veri, hä­nen oma ve­ren­sä. Näil­le Jee­suk­sen sa­noil­le us­kol­li­si­na me vie­täm­me eh­tool­lis­ta hä­nen muis­tok­seen.” (Ote ka­te­kis­muk­ses­ta.)

En­sim­mäi­nen eh­tool­lis­ko­ke­muk­se­ni oli ih­meel­li­nen. Rip­pi­kou­lus­sa se ta­pah­tui. Val­koi­nen pai­ta, mus­ta hame, hiuk­set hen­nos­ti pään yli le­ti­tet­ty­nä tun­tui, et­tä pyhä oli läs­nä. Olen ol­lut ai­na herk­kä tyt­tö, ja rip­pi­kou­lu oli mi­nul­le us­koa vah­vis­ta­va. Mo­nes­ti tun­tui, et­tä olim­me kuin sa­ta­mas­sa kak­si viik­koa. Mi­ten ih­meel­li­sel­tä se tun­tui­kaan!

Urut soi­vat kau­niis­ti, lau­lum­me oli vah­vaa. “Ih­mi­nen aa­muis­ta pol­kua as­tuu” oli rip­pi­lau­lum­me. Isä­ni oli avus­ta­mas­sa eh­tool­li­sen ja­os­sa. Mi­ten tur­val­li­sel­ta se­kin tun­tui. Ra­kas isä.

Rip­pi­kou­lus­sa ta­pah­tui myös muu­ta­ma sel­lai­nen jut­tu, jois­ta olen miet­ti­nyt ai­kui­se­na, et­tä ei oli­si saa­nut ta­pah­tua. Vaik­ka olin herk­kä, osa­sin kyl­lä myös viil­tää sa­noil­la. Hyök­kään, jos mi­nut aje­taan nurk­kaan – jos niin voi­si sa­noa. Ri­pa­ri­ka­ve­rit kei­nui­vat sel­lai­ses­sa pa­ri­kei­nus­sa, po­jat ja ty­töt. Mi­nä­kin yri­tin tul­la mu­kaan kei­nu­maan. Eräs poi­ka sa­noi: “Älä tule, tämä ei kes­tä si­nun pai­no­a­si”. Olin nor­maa­li­pai­noi­nen ja -ko­koi­nen, mut­ta ne sa­nat jäi­vät ikui­ses­ti mie­leen. Mo­nes­ti “lä­päl­lä” sa­no­tut asi­at oi­ke­as­ti jää­vät elä­mään pääs­säm­me, ja vaik­ka kuin­ka ne yrit­täi­si unoh­taa, niin haa­vat löy­ty­vät.

Ker­ran ope­tus­teh­tä­vän ää­res­sä an­noin nuo­ril­le puh­taan val­koi­sen, si­le­än A4-pa­pe­rin ja sa­noin, et­tä ry­pis­tä­kää ja teh­kää sil­le mitä ha­lu­at­te. Het­ken pääs­tä ke­ho­tin nuo­ria si­lit­tä­mään sen siis­tik­si ta­kai­sin. Me kaik­ki tie­däm­me, et­tei se enää on­nis­tu. Pa­pe­ri oli iäk­si muut­tu­nut. Ryp­pyi­sek­si, hau­raak­si, ri­ko­tuk­si. Kiu­saa­mi­nen jät­tää ai­na jäl­jet. Haa­vat sie­luun. Oma si­säi­nen lap­si muis­taa kiu­saa­mi­sen ai­na.

Ai­kui­se­na olen yrit­tä­nyt ope­tel­la an­teek­si an­ta­mis­ta. Se on ope­tel­ta­vis­sa ole­va asia. Olen har­joi­tel­lut an­teek­si an­ta­mi­sen kaa­vaa. Kir­joi­tan pa­pe­ril­le: “An­nan an­teek­si si­nul­le sen mitä teit sil­loin ja sil­loin”. Kir­joi­tan asi­an pa­pe­ril­le niin mo­nes­ti, et­tä se ei enää pai­na miel­tä. Sit­ten re­vin pa­pe­rin pie­nik­si pa­la­sik­si ja pol­tan tai lai­tan ros­kiin.

On asi­oi­ta, jot­ka on so­vit­tu, mut­ta ne nou­se­vat mie­leen. Kuor­mit­ta­maan. Täl­löin voin har­joi­tel­la an­teek­si an­ta­mis­ta.

Ko­to­na voim­me ope­tel­la koh­te­le­maan toi­si­am­me rak­kau­del­la. Pu­hua toi­sil­lem­me hy­vää. Teh­dä toi­sil­lem­me hy­vää.

Sun­nun­tai­aa­mun rau­has­sa mö­kil­lä he­rä­sin kii­tol­li­se­na uu­teen päi­vään. Enää vii­si päi­vää Os­lon syys­seu­roi­hin! Ter­ve­tu­loa!