An­na Pärk­kä

Näyt­tää sil­tä, et­tä eläm­me ta­lou­del­li­sen taan­tu­man ai­kaa. Suo­mi ja kaik­ki poh­jois­maat ovat lui­su­mas­sa sy­vem­mäl­le la­maan. On hyvä muis­taa, et­tä ta­lou­del­li­sen taan­tu­man jäl­keen tu­lee kui­ten­kin ai­na uu­si nou­su­kau­si. Toi­voa ei sen täh­den kan­na­ta kos­kaan me­net­tää. Väis­tä­mät­tä kui­ten­kin mie­lee­ni nou­see 90-lu­vun lama. Sil­loin tuli pal­jon kon­kurs­se­ja, jois­ta seu­ra­si mo­nen­lai­sia ta­lou­del­li­sia vas­toin­käy­mi­siä ja haas­tei­ta mo­nen elä­mään.

Olin it­se 90-lu­vul­la nuo­ri abi­tu­rient­ti. Van­hem­mil­la­ni oli va­kaat työ­pai­kat. Isä­ni oli pap­pi, ja äi­ti­ni toi­mi sai­raan­hoi­ta­jan toi­mes­sa Ve­ri­pal­ve­lus­sa. Pap­pi­las­sa lama nä­kyi si­ten, et­tä kos­ka kirk­ko­her­ran­vi­ras­to oli sa­mas­sa ta­los­sa kuin ko­tim­me, avun­pyy­tä­jiä ek­syi mo­nes­ti ko­tim­me ovel­le. He sai­vat seu­ra­kun­nal­ta li­puk­kei­ta, joil­la os­taa ruo­kaa. Muis­tan, et­tä en ym­mär­tä­nyt mitä köy­hyys ja sii­tä joh­tu­va hä­peä sil­loin oi­ke­as­ti tar­koit­ti­vat.

Ru­pe­sin kyl­lä ym­mär­tä­mään myö­hem­min, sil­lä me­nim­me lama-ai­kaan nai­mi­siin. Kun olim­me nuo­ri avi­o­pa­ri, to­del­li­suus oli, et­tei Ou­lun seu­dul­la ol­lut töi­tä tar­jol­la. Opis­ke­lim­me ja sen li­säk­si saim­me käy­dä muu­ta­man tun­nin vii­kos­sa sii­vo­a­mas­sa yh­tä ruo­ka­kaup­paa. Jou­duim­me mo­lem­mat ot­ta­maan täy­det opin­to­tu­et ja opin­to­lai­nat. Il­ta­töi­tä ja vii­kon­lop­pu­töi­tä ei yk­sin­ker­tai­ses­ti ol­lut tar­jol­la.

Kirp­pu­to­rit tu­li­vat tu­tuik­si. Os­tet­tiin tar­jous­ruo­kaa ja lei­vot­tiin. Elä­mä oli vä­lil­lä ki­tuut­ta­mis­ta. Lama-ai­ka tait­tui kui­ten­kin jos­sa­kin vai­hees­sa, ja nou­su­kaut­ta on kes­tä­nyt pit­kään lu­kuun ot­ta­mat­ta joi­ta­kin ta­lou­del­li­sia not­kah­duk­sia. Us­kon, et­tä tä­män­kin taan­tu­man ja kor­ko­jen nou­sun jäl­keen vie­lä koit­taa pa­rem­pi ta­lou­del­li­nen ajan­jak­so. His­to­ria osoit­taa sen.

Kes­kel­läm­me elää per­hei­tä, joi­hin tämä taan­tu­ma on is­ke­nyt tosi pa­has­ti. Mo­net ovat ot­ta­neet asun­to­lai­naa 0-kor­ko­jen ai­kaan, ja nyt kun ko­rot ovat nous­seet, saat­taa ol­la, et­tä kuu­kau­si­ly­hen­nyk­set ovat nous­seet vaik­ka­pa 800 eu­rol­la. Kuu­los­taa­ko hur­jal­ta? Mi­nus­ta kuu­los­taa.

Mi­ten voi­sim­me aut­taa hei­tä, jot­ka kär­si­vät taan­tu­mas­ta tai muu­ten? On asi­oi­ta, joi­hin it­se ei pys­ty vai­kut­ta­maan. Kor­ko­jen nou­su on yk­si niis­tä. Mitä, jos per­heen van­hem­mat tai toi­nen heis­tä me­net­tää työ­pai­kan? Tal­vi on tu­los­sa, ja säh­kön hin­ta hir­vit­tää. Sa­nas­sa sa­no­taan, et­tä meil­le an­ne­taan ko­et­te­le­muk­sia, mut­ta sil­lä het­kel­lä, kun koh­taa ko­et­te­le­muk­sia, ai­na­kin mi­nun on vai­kea ym­mär­tää, et­tä mikä sii­nä muka oli­si Ju­ma­lan siu­naus­ta. Siu­naus voi ol­la sii­nä, et­tä hän ve­tää lä­hem­mäk­si it­se­ään ja ai­no­ak­si tur­vak­si jää hän it­se.

Sa­no­taan, et­tä se, ke­nen sy­dän ei ole kos­kaan rik­kou­tu­nut, ei pys­ty ym­mär­tä­mään tois­ta ih­mis­tä sy­väl­li­ses­ti. Eräs ih­mi­nen sa­noi ker­ran mi­nul­le vai­keuk­siem­me kes­kel­lä, et­tä vain vas­taa­van lä­pi­käy­nyt voi kes­kel­tä ym­mär­tää, mitä te käyt­te läpi.

Tosi pie­ni­kin apu voi tun­tua suun­nat­to­man suu­rel­ta lah­jal­ta. Tä­män ta­ri­nan kuu­lin 90-lu­vul­la erään ison per­heen po­jan ker­to­ma­na: Oli ko­et­tu kon­kurs­si. Po­jal­la meni kon­kurs­sis­sa myös ka­ve­rit. Ta­pah­tui pal­jon kiu­saa­mis­ta. 15-vuo­ti­aal­la po­jal­la oli tosi näl­kä­kin vä­lil­lä. Ei ol­lut jää­kaa­pis­sa kun­nol­la ruo­kaa. 1990-lu­vul­la. Jos­kus joku iha­na ih­mi­nen oli tuo­nut jau­ho­ja, jois­ta äi­ti oli lei­pas­sut ries­kaa. Mi­ten hy­väl­tä ries­ka oli mais­tu­nut­kaan!

Voi­sim­me käy­dä kau­pas­sa ja pyy­teet­tö­mäs­ti os­taa ruo­kaa sel­lai­sel­le, jol­la juu­ri nyt on vai­ke­aa. Hen­ki­nen vä­sy­mys, sai­rauk­sien kes­kel­lä elä­mi­nen, vel­ka­taak­ka, ra­hat­to­muus ja niin edel­leen lyö­vät oi­ke­as­ti ih­mi­sen pol­vil­leen. Ajat­te­le, et­tä hel­po­tat pie­nel­lä vai­val­la toi­sen elä­mää – ja ken­ties si­nut muis­te­taan pe­las­ta­va­na en­ke­li­nä elä­mä­si lop­puun saak­ka.

Voi­sim­me­ko mak­saa jon­kun per­heen säh­kö­las­kun, tai muu­ta­man, tu­le­va­na tal­ve­na? Il­man, et­tä kos­kaan odot­tai­sim­me saa­vam­me ra­haa ta­kai­sin?

Mi­ten­hän on, ele­tään­kö nyt lo­pun ai­ko­ja?

Lähi-idän ti­lan­ne kau­his­tut­taa, ja tääl­lä Nor­jas­sa asu­vien pa­les­tii­na­lais­ten ja is­ra­e­li­lais­ten de­bat­tia seu­ra­tes­sa­ni vä­lil­lä kau­his­te­lin, mi­ten voi­ma­kas viha hei­dän vä­lil­lään on. 30 vuot­ta sit­ten Os­lon neu­vot­te­luis­sa teh­ty rau­han­so­pi­mus ei ole vie­lä­kään joh­ta­nut rau­haan. 75 vuot­ta on men­nyt rii­del­les­sä, toi­nen tois­taan alis­ta­en. Se­hän on yh­den ih­mi­sen eli­ni­kä! Mai­den vä­lil­le on saa­ta­va sopu.

Tar­vii­ko mei­dän tie­tää, eläm­me­kö nyt lo­pu­nai­kaa? Ai­ka on ai­na hyvä, Ju­ma­lan ar­mon täh­den. Ai­ka on ai­na paha, syn­nin täh­den. Ju­ma­lan lap­sil­la ei ole syy­tä pel­koon, sil­lä mei­dän pää­mää­räm­me on muu­al­la kuin tä­män maan pääl­lä.