Mo­nis­sa per­heis­sä käy­dään jos­sa­kin vai­hees­sa kes­kus­te­lua lem­mi­kin hank­ki­mi­ses­ta. Kä­si­tyk­se­ni mu­kaan tyy­pil­li­sin ky­sy­mys on se, voi­daan­ko meil­le ot­taa koi­ra. Koi­ran ohel­la kis­sa, kani tai mar­su tai­ta­vat ol­la ylei­sim­piä ko­tie­läi­miä.

Lem­mi­kin pi­tä­mi­ses­tä on mo­nen­lais­ta hyö­tyä. Se kas­vat­taa muun mu­as­sa pit­kä­jän­tei­syyt­tä ja vas­tuun­tun­toa. To­sin mo­nil­la van­hem­mil­la on myös ko­ke­muk­sia lem­mik­kien jää­mi­ses­tä lo­pul­ta hei­dän it­sen­sä hoi­det­ta­vak­si in­nok­kai­den las­ten lu­ku­mää­räs­tä riip­pu­mat­ta. Näin tai­si käy­dä ai­koi­naan myös omal­le äi­dil­le­ni. Täs­tä huo­li­mat­ta olen mo­nes­ti aja­tel­lut jäl­keen­päin, et­tä oli suur­ta vii­saut­ta hank­kia per­hee­seem­me koi­ran­pen­tu isän kuo­le­man jäl­keen. Hen­kis­tä tu­kea meil­le lap­sil­le ei tuo­hon ai­kaan jär­jes­tet­ty, mut­ta koi­ran­pen­tu toi iloa ja rie­mua su­run kes­kel­le.

Kes­kus­te­lu lem­mi­kin hank­ki­mi­ses­ta kuu­men­tui omas­sa­kin per­hees­säm­me, kun muu­tim­me oma­ko­ti­ta­loon. Ää­net ja­kaan­tui­vat sel­ke­äs­ti mi­nun ja kol­men lap­sem­me ”kyl­lä” vas­taan puo­li­so­ni eh­do­ton ”ei”. Olim­me pat­ti­ti­lan­tees­sa, kos­ka puo­li­sol­la oli per­heen (toi­se­na) pää­nä veto-oi­keus asi­as­sa. Minä puo­les­ta­ni käy­tin omaa pää­tän­tä­val­taa­ni, kun il­moi­tin, et­tä ha­em­me erään puo­li­vuo­ti­aan kis­san­pen­nun meil­le ”työn­te­ki­jäk­si” – maa­seu­tu­mai­sel­la alu­eel­la kun asum­me. Li­säk­si ajat­te­lin, et­tä kou­lu­lais­ten on mu­ka­va tul­la ko­tiin, kun ko­to­na on edes kis­sa odot­ta­mas­sa. Kis­san ka­to­a­mi­nen vuo­den jäl­keen ai­heut­ti­kin su­rua.

Kes­kus­te­lu uu­des­ta lem­mi­kis­tä käyn­nis­tyi uu­del­leen. Sain työ­ka­ve­ril­ta­ni ide­an an­taa koti opas­koi­ra­pen­nul­le. Kos­ka pen­nul­la oli erä­päi­vä tul­les­saan tie­dos­sa, saim­me puo­li­sol­ta­ni lu­van ha­kea pen­tu meil­le lai­naan. Mus­ta ”lab­bis­pen­tu” oli iha­na mut­ta myös ta­vat­to­man vil­kas. Em­me saa­neet sen ener­gi­aa lop­pu­maan. Sil­män vält­tä­es­sä pen­tu söi muun mu­as­sa ken­kiä ja kuu­lok­kei­ta. Li­säk­si koi­ra al­koi ly­hyi­nä­kin het­ki­nä yk­si­nään ol­les­saan jyr­si­mään lis­to­ja ja sei­niä. Vii­mei­nen niit­ti tai­si ol­la puu­por­tai­den pu­res­ke­lu. Saim­me kou­lut­ta­jal­ta neu­vo­ja, mut­ta ti­lan ra­jaa­mi­set, ak­ti­vi­tee­tit ja yn­nä muut oh­jeet ei­vät aut­ta­neet asi­aan. Hän to­te­si­kin, et­tä olim­me saa­neet yli­vilk­kaan yk­si­lön. Luo­vuim­me pen­nus­ta en­nen kuin vuo­si tuli täy­teen. Se oli ku­lut­ta­nut ener­gi­aam­me enem­män kuin yh­den­kään lap­sem­me en­sim­mäi­nen vuo­si.

Toi­ve lem­mi­kis­tä ei kui­ten­kaan hii­pu­nut. Ase­tel­ma oli edel­leen sama. Täl­lä ker­taa ys­tä­vil­lem­me oli tu­los­sa kis­san­pen­tu­ja. Ja­oim­me ku­via pen­nuis­ta per­heen What­sApp-ryh­mäs­sä ja kes­kus­te­lim­me, mikä niis­tä oli­si mei­dän ja mikä sen nimi oli­si. Hie­man yl­lät­tä­en saim­me lu­van ot­taa Sa­min meil­le.

Kol­mas ker­ta to­den sa­noi. Sami on ihan pa­ras lem­mik­ki – kis­san ja koi­ran se­koi­tus. Sami näyt­tää ereh­dyt­tä­väs­ti kis­sal­ta, mut­ta sil­lä on koi­ran el­kei­tä. Sami tu­lee vas­taan kuin koi­ra, seu­raa ul­ko­na mu­ka­na ja tyk­kää ma­han rap­su­tuk­ses­ta. Se on hil­jai­nen ei­kä yleen­sä hypi pöy­däl­le.

Lap­se­na mi­nus­ta oli jos­kus no­loa, kun äi­ti pu­hui koi­ral­lem­me kuin pie­nil­le lap­sil­le – tie­tyl­lä nuo­til­la. Ko­tim­me ol­les­sa usein jo ai­ka hil­jai­nen, jut­te­len usein Sa­mil­le ja olen kii­tol­li­nen sii­tä. Jos en ole vä­hään ai­kaan sitä näh­nyt, saa­tan ky­syä sil­tä, et­tä ”mis­sä mei­dän kis­sa­koi­ra on ol­lut”. Ää­nen­sä­vyn voit­te it­se pää­tel­lä.