Lähetin yhtenä iltana ystävälleni viestin, jossa jaoin kuulumisia ja kysyin samalla: "Onko sinulla ollut tänään hyvä päivä?" Hän kertoi vastauksessaan aivan arkisista asioista: ruuanlaitosta, lasten kanssa pelleilystä ja hellästä hetkestä puolison kanssa. Viestin lopussa hän pohti retorisesti: "Oliko tämä sitten hyvä päivä?" ja totesi, että ehkä se oli tavallista parempi.
Samana aamuna olin itse päättänyt tehdä päivästäni hyvän ajatuksen voimalla. Illalla ajattelin päivän menneen ihan hyvin – olin saanut paljon aikaan. Mutta pysähdyin miettimään: oliko päivä todella hyvä? Olinko vain suorittanut elämääni vanhojen tottumusten mukaan, ja oliko päivän "hyvyys" kiinni siitä, kuinka paljon sain aikaan? Tekikö suoritusten määrä päivästä hyvän? Entä poistiko se hankalat asiat elämästäni? Tai olinko työn keskellä ehtinyt pysähtyä kohtaamaan lähimmäisiäni?
Toisinaan tavatessamme kysymme toisiltamme: "Mitä sinulle kuuluu?" Jos olisimme jossain muualla kuin Suomessa, tähän ei kuuluisikaan vastata mitään syvällistä. Mutta koska olen hyvin suomalainen, olen toisinaan pohtinut, mitä tuohon oikeasti vastaisi. Vastaus riippuu tietysti tilanteesta: kuka kysyy, milloin ja missä. Toisinaan olen totuudenmukaisesti vastannut: "Keskimäärin ihan hyvää." Tarkoitan sillä sitä, että elämässä hyvät ja huonot päivät vaihtelevat, mutta kun tarkastelen pidemmällä aikavälillä, asiat ovat kuitenkin "ihan hyvällä" tasolla.
"Mitä kuuluu?" -kysymykseen vastataan toisinaan myös "ihan hyvin, kun ei vertaa". Tämä viittaa usein ihmisiin, joiden elämä vaikuttaa menevän paremmin kuin itsellä. Luultavasti vertailu ei tapahdu toisen tosiasialliseen tilanteeseen vaan omaan kuvitelmaamme siitä. Toisaalta vertailu saattaa osoittaa myös huoliemme olevan pienempiä kuin naapurillamme. Ystäväni kertoi, että tuntuu vähän oudolta jakaa omia murheitaan kanssani, koska ne näyttävät hänen mielestään pieniltä verrattuna minun huoliini. Lohdutin häntä sanomalla, että kaikki on suhteellista ja että hänellä on täysi oikeus olla kuormittunut omista elämän vaikeuksistaan. Ei tulisi mieleenikään vähätellä hänen tunteitaan tai asioitaan. Tuossa tilanteessa huomasin myös, että on helpompaa suhtautua muihin lempeämmin kuin itseensä.
Elämässä voi kuitenkin olla vaiheita, jolloin huonoja päiviä seuraa uusia huonoja tai vielä huonompia päiviä, ja sitä voi jatkua pitkiäkin aikoja. Viime vuosina olemme kohdanneet aikoja, jolloin en ole ollut varma, kuuluuko meille edes keskimäärin ihan hyvää. Kuulumiskyselyihin on tullut vastattua ympäripyöreästi "Ei kait tässä mittään kummempia".
Näinä vähän huonompina päivinä olen pohtinut paljon Jumalan johdatusta. Missä määrin olen "oman onneni seppä" ja missä kulkee raja omien pyrkimysten ja Jumalan suunnitelmien välillä? Takana on useita vuosia, jolloin elämä näytti kulkevan siten kuin sitä satuin suunnittelemaan. Olin ehkä kuvitellut, että pystyn suorittamaan elämääni ja ratkaisemaan eteen tulevat haasteet melko vaivattomasti – toki Jumalan siunauksen varassa.
Kun elämässä tulee eteen asioita, joihin emme voi itse vaikuttaa tai kun asiat eivät mene niin kuin olimme suunnitelleet, kutsu luottamukseen on erityisen voimakas. Vaikka kuinka yrittäisin muistaa Jeesuksen opetukset taivaan linnuista ja kedon kukista, huonompina päivinä on vaikeaa luottaa siihen, että tarpeemme ovat Jumalan tiedossa. Vaikka tuntuisi, ettei kukaan kuule, rukouksemme nousevat huutona Jumalan korviin. Jeesus muistuttaa meitä siitä, että olemme paljon arvokkaampia kuin kukat, jotka nekin ovat paremmin vaatetettuja kuin kuningas Salomo kaikessa loistossaan (Matt. 6:26–32).
Paavali kehottaa meitä tyytymään, jos meillä on ruoka ja vaatteet (1. Tim. 6:8). Toki Paavalikin tiesi, ettei se ole helppoa, mutta uskonkin hänen tarkoittaneen tyytyväisyyttä, joka on olosuhteista riippumatonta – perustyytyväisyyttä, joka on pohjimmiltaan asenne. Paavalikin on varmasti kokenut monenlaisia päiviä, kun hän sanoo oppineensa olemaan tyytyväinen sekä yltäkylläisyydessä että puutteessa, koska hänen voimansa tulee Kristuksesta (Fil. 4:11–13). Kunpa osaisimme tyytyä siihen, että meillä on jo kaikki oikeasti tarpeellinen. Juuri niin kuin Psalmi 23:1 sanoo: "Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu."
Alussa viittaamani keskustelun seuraavana päivänä ystäväni kysyi, päätinkö tehdä myös seuraavasta päivästä hyvän päivän. Vastasin ajattelevani kokeilla tyytyä siihen, että päivä on hyvä. En voi suorittamalla tai pelkällä asenteella muuttaa vaikeampia aikoja paremmaksi. Vaikka haasteet ovat läsnä, voimme kuitenkin huonompinakin päivinä etsiä kiitollisuutta. Kun keskityn siihen, mitä minulla jo on ja mistä voin olla kiitollinen, huoli ja epävarmuus tulevasta vähenee ja luottamus lisääntyy. Tiedän, että voin joskus katsoa taaksepäin ja nähdä, että nämäkin ajat olivat meille tarpeen. Tällä hetkellä minulla on lähinnä usko siihen, että Jeesus on luvannut kulkea kanssani kaikki päivät – hyvät ja vähän huonommatkin.
Blogit
Lukijan kuva
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys