Ul­la Ha­lo­nen

Mil­loin olet vii­mek­si ky­sy­nyt jol­ta­kin: ”Mitä si­nul­le kuu­luu”? Mil­loin si­nul­ta on vii­mek­si ky­syt­ty kuu­lu­mi­sia? Mitä vas­taat, jos ky­syi­sin, et­tä kuka si­nua kuun­te­lee? En­tä mil­loin vii­mek­si kuun­te­lit it­se tois­ta ih­mis­tä? Siis to­del­la kuun­te­lit et­kä aja­tel­lut, mitä sa­not seu­raa­vak­si tai kes­keyt­tä­nyt sa­no­ak­se­si oman mie­li­pi­tee­si.

Ny­ky­päi­vä­nä ope­te­taan ja kan­nus­te­taan kuun­te­le­maan omaa si­säis­tä ään­tään ja omia tar­pei­taan, mut­ta har­vem­min kuu­lee ope­tus­ta sii­tä, mi­ten kuun­nel­laan toi­sia kes­kit­ty­nees­ti ja tark­kaa­vai­ses­ti. Vai­kut­tai­si­kin sil­tä, et­tä ih­mi­sil­lä on hei­ken­ty­nyt kyky kuun­nel­la toi­si­aan. Ai­na­kin kii­re, stres­si, omat huo­let ja vai­keus kes­kit­tyä vai­kut­ta­vat sii­hen, et­tei kuun­te­le­mi­nen ai­na on­nis­tu.

In­ter­ne­tiä ja so­si­aa­lis­ta me­di­aa on syy­tet­ty mo­nes­ta asi­as­ta. Nii­den nis­koil­le oli­sin it­se val­mis osit­tain tä­tä­kin on­gel­maa lait­ta­maan. Se on kuin säh­köi­nen me­ga­fo­ni, jo­hon kuka ta­han­sa voi syöt­tää ja toi­tot­taa omat aja­tuk­sen­sa. Net­tiin la­da­taan joka se­kun­ti val­ta­va mää­rä eri­lais­ta si­säl­töä, jota ei eh­di, ha­lua ei­kä jak­sa seu­ra­ta. Eri ka­na­vien ko­hi­na tun­tuu täyt­tä­vän va­paa-ai­kam­me ja ky­kym­me ot­taa vas­taan asi­oi­ta myös kans­saih­mi­sil­tä.

Eri­lai­set What­sapp- ja muut vies­tin­tä­ryh­mät ovat kuun­te­le­mi­sen kan­nal­ta haas­ta­via. Toi­sil­la on niin pal­jon eri­lai­sia ryh­miä, et­tei nii­den vies­tien pe­räs­sä vain pysy. Vies­tien se­kaan hel­pos­ti huk­kuu jo­kin tai jon­kun tär­keä asia – eh­do­tus, lää­kä­ris­sä­käyn­ti tai kuu­lu­mi­set. En­tä jos ku­kaan ei kom­men­toi ei­kä peu­ku­ta nii­tä ol­len­kaan?

Osa lait­taa vies­tiä tai pos­taa so­meen kuu­lu­mi­si­aan. Näis­sä­kin mo­nil­la on ko­ke­muk­sia sii­tä, et­tei ole tul­lut huo­ma­tuk­si ja kuul­luk­si. Seu­rauk­se­na on eris­täy­ty­nei­syy­den ja tyh­jyy­den tun­ne, joka saa mei­dät eh­kä pyyh­käi­se­mään tai nä­päyt­tä­mään en­tis­tä ti­he­äm­pään tah­tiin.

Vies­tin­tä­ka­na­vis­sa tai­taa piil­lä myös tä­män ajan pa­ra­dok­si. Te­o­ri­as­sa kai­kil­la on mah­dol­li­suus vaih­taa kuu­lu­mi­sia kaik­kien kans­sa. Näin ei kui­ten­kaan ta­pah­du, ja vai­kut­tai­si sil­tä, et­tä vies­tin­tä­vä­li­neet ei­vät kui­ten­kaan kor­vaa oi­kei­ta kes­kus­te­lui­ta. Toi­sen ih­mi­sen ai­to kuun­te­lu vai­kut­taa jopa ke­hol­li­siin tun­te­muk­siin – vi­reys­ti­laan, stres­sin vä­hen­ty­mi­seen ja avoi­mem­paan ke­hon­kie­leen. Mut­ta ke­nel­lä on ai­kaa ja ha­lua up­pou­tua pit­kään ja sy­väl­li­seen kes­kus­te­luun kah­den kes­ken?

Kuu­lu­mis­ten ky­sy­mis­tä voi vai­keut­taa se­kin, et­tei tie­dä, mitä ky­syä. Ei muis­ta, mitä ja mil­loin olem­me vii­mek­si pu­hu­neet, ei­kä tie­dä, olen­ko minä edes oi­kea tai so­pi­va ih­mi­nen ky­sy­mään toi­sel­ta, mitä si­nul­le kuu­luu. Ky­sy­mys voi kuu­los­taa teen­näi­sel­tä, ja sitä se on­kin, jos se hei­te­tään ohi­men­nen il­man to­del­lis­ta kiin­nos­tus­ta vas­tauk­ses­ta. Oi­kein käy­tet­ty­nä se on kui­ten­kin oi­val­li­nen. Ky­sy­mys ei ole­ta mi­tään toi­sen työ­ti­lan­tees­ta tai jak­sa­mi­ses­ta, ja vas­taa­ja voi it­se päät­tää, mil­lä ta­sol­la ky­sy­myk­seen vas­taa.

Olen huo­man­nut eten­kin uu­den te­ra­pi­a­työ­ni kaut­ta, et­tä mo­net ih­mi­set kai­paa­vat kuun­te­li­jaa. Mi­nus­ta ei­kä si­nus­ta ei tee huo­noa ih­mis­tä se, et­tem­me ole ol­leet niin hy­viä kuun­te­li­joi­ta kuin toi­voi­sim­me. Luul­ta­vas­ti moni ohel­la­ni miet­tii, mi­ten ja mil­loin oli­si mah­dol­li­suuk­sia ja voi­ma­va­ro­ja kuun­nel­la enem­män mui­ta ih­mi­siä. Raa­mat­tu an­taa tä­hän­kin asi­aan eri­no­mai­sen neu­von: ”It­se kun­kin tu­lee ol­la herk­kä kuu­le­maan mut­ta hi­das pu­hu­maan ja hi­das vi­haan” (Jaak 1:19).