Ul­la Ha­lo­nen

Muu­ta­ma vuo­si sit­ten me­di­as­sa poh­dit­tiin, mikä voi­si ol­la suo­ma­lais­ten oma mot­to. Sel­lai­nen, joka ku­vai­si kan­san sy­viä tun­to­ja. Lau­set­ta pää­si myös ää­nes­tä­mään. Oma suo­sik­ki­ni oli lau­se ”Ei mi­nua var­ten tar­vit­se keit­tää.” Lau­se ku­vas­taa ja ki­teyt­tää suo­ma­lais­ta ja myös omaa mie­len­laa­tu­a­ni: jos it­se juot, voin minä seu­rak­si ku­pil­li­sen ot­taa, mut­ta älä nyt suot­ta mi­nun vuok­se­ni vai­vau­du.

Puo­li­so­ni piti val­mis­tu­jais­juh­lis­sa­ni pu­heen, jos­sa hän ker­toi opin­to­mat­kal­le­ni sat­tu­neis­ta kol­mes­ta vai­ke­as­ta pää­tök­ses­tä. En­sim­mäi­nen näis­tä oli ky­sy­mys sii­tä, mitä alaa läh­den opis­ke­le­maan. Toi­nen pää­tös kos­ki opin­to­jen lop­pu­puo­lel­la va­ki­tui­ses­ta työs­tä ir­ti­sa­nou­tu­mis­ta ja yri­tyk­sen pe­rus­ta­mis­ta. In­hi­mil­li­ses­ti iso­ja pää­tök­siä mo­lem­mat. Puo­li­so­ni mu­kaan edel­li­siä suu­rem­pi pää­tös kos­ki kui­ten­kin sitä, pi­de­tään­kö mi­nul­le juh­lia vai ei.

Olin pit­kään sitä miel­tä, et­tä en aio juh­lia val­mis­tu­mis­ta­ni mi­ten­kään. It­se asi­as­sa olin lop­pu­met­reil­le as­ti täy­sin va­kuut­tu­nut sii­tä, et­ten aio edes ker­toa ke­nel­le­kään, mil­loin edes val­mis­tun. En ha­lun­nut nos­taa it­se­ä­ni mi­ten­kään esil­le, ku­ten olen ai­em­min Puu­ro­toh­to­ri-blo­gi­kir­joi­tuk­ses­sa­ni ker­to­nut. Osit­tain juh­li­mis­ta oli es­tä­mäs­sä aja­tus sii­tä, et­tä väi­tök­sen jäl­keen vas­ta­väit­tä­jän kun­ni­ak­si pi­det­tä­vä ka­ronk­ka on var­sin muo­dol­li­nen aka­tee­mi­nen ti­lai­suus. Ei siis lain­kaan hou­kut­te­le­va täl­lai­sel­le pö­nö­tys­tä ja hie­rark­ki­suut­ta vie­ras­ta­val­le ih­mi­sel­le. Kes­kus­te­lim­me asi­as­ta ko­to­na usei­ta ker­to­ja. Pää­dyin kul­ke­maan täs­sä(kin) asi­as­sa hie­man omia pol­ku­ja­ni: juh­lat pi­det­täi­siin, mut­ta nii­tä kut­sut­tai­siin juh­lal­li­sek­si il­ta­ky­läk­si.

Väi­tös­päi­vä­ni oli pa­ri­sen viik­koa sit­ten. Päi­vä oli mo­nin ta­voin mie­leen­pai­nu­va. Sain upe­an vas­ta­väit­tä­jän, jon­ka kans­sa so­vim­me, et­tä nou­da­tam­me väi­tös­ti­lai­suu­den kaa­vaa ja yri­täm­me nous­ta ja is­tua oi­keis­sa koh­dis­sa. Muu­toin olim­me sa­maa miel­tä sii­tä, et­tä ti­lai­suu­den ei tar­vit­se ol­la jäyk­kä ja muo­dol­li­nen, vaan se on kes­kus­te­lua väi­tös­kir­jan tee­mois­ta. It­se väi­tös­ti­lai­suus­han on ny­ky­ään enem­män aka­tee­mi­nen näy­tel­mä, jos­sa ei ole tar­koi­tus­kaan hy­lä­tä teh­tyä työ­tä. Pe­rin­tei­sen ka­ron­kan si­jaan olim­me so­pi­neet, et­tä me­nem­me vas­ta­väit­tä­jän ja kus­tok­sen (väi­tök­sen pu­heen­joh­ta­jan) kans­sa syö­mään väi­tök­sen jäl­keen. Päi­väl­li­sen jäl­keen ajoin rau­ha­nyh­dis­tyk­sel­lem­me ti­lai­suut­ta­ni var­ten.

Il­ta oli oi­kein on­nis­tu­nut. Se si­säl­si pien­tä ai­vo­jump­paa anag­ram­mien muo­dos­sa, uu­sia tut­ta­vuuk­sia, lau­lua, nau­rua, ru­no­ja, pie­niä pu­hei­ta, soit­toa ja kuo­ro­lau­lua. En­nen pit­sail­ta­pa­laa hil­jen­nyim­me il­ta­har­tau­teen, jon­ka jäl­keen lau­loim­me sei­saal­taan kii­tos­vir­ren Ju­ma­lal­le – hä­nel­le, jol­ta kaik­ki päi­vään liit­ty­vä on saa­tu suu­re­na lah­ja­na.

Päi­vä oli iki­muis­toi­nen ja mo­nin ta­voin on­nis­tu­nut. Olen täs­sä miet­ti­nyt, et­tä oli­si­ko­han ihan so­pi­ma­ton­ta aja­tel­la – ja sa­noa jopa ihan ää­neen – et­tä kyl­lä mi­nun vuok­se­ni kan­nat­ti keit­tää.