JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Sanoin kyllä – nyt opettelen armollisuutta

1.2.2026 13.00

Juttua muokattu:

28.1. 14:55
2026012814552320260201130000

Kaik­keen mitä teem­me, jää pala sy­dä­mes­täm­me. Ym­py­rä sul­keu­tuu. Kol­me vuot­ta on ku­lu­nut, mat­ka­ni blo­gis­ti­na on päät­ty­mäs­sä ja on ai­ka py­säh­tyä het­kek­si sen ää­rel­le, mitä on ta­pah­tu­nut.

Läh­din kir­joit­ta­jak­si va­kuut­tu­nee­na sii­tä, et­tä olen täy­sin kel­vo­ton kir­joit­ta­ja. Aja­tus kui­ten­kin kieh­toi ja läh­din mat­kal­le, kun en roh­jen­nut sii­tä kiel­täy­ty­ä­kään. Jäl­ki­kä­teen aja­tel­len tuo epä­röin­ti ja epä­var­muus oli­vat eh­kä pa­ras­ta läh­tö­ai­nes­ta täl­le mat­kal­le. Se on juu­ri sitä, mis­tä teks­ti­ni ovat syn­ty­neet: asi­oi­den poh­din­nas­ta.

Kai­kes­ta mitä teem­me, opim­me myös uut­ta. Olen op­pi­nut kir­joit­ta­maan blo­ge­ja omal­la ta­val­la­ni, omal­la ää­nel­lä­ni. Teks­ti­ni ovat ol­leet osit­tain hy­vin hen­ki­lö­koh­tai­sia. Ne ovat syn­ty­neet sii­nä het­kes­tä, kun olen is­tu­nut alas kir­joit­ta­maan sii­tä, mitä kul­loin­kin on ol­lut sy­dä­mel­lä. En ole oi­ke­as­taan osan­nut en­kä ky­en­nyt suun­nit­te­le­maan kir­joi­tuk­sia etu­kä­teen. Niin­kin voi kir­joit­taa.

Kai­kes­ta en ole voi­nut kir­joit­taa. Ku­ten tois­ten ih­mis­ten ki­vuis­ta ja vai­keuk­sis­ta. It­ses­tä­ni olen kui­ten­kin pal­jas­ta­nut haa­voit­tu­via koh­tia, kes­ke­ne­räi­syyt­tä ja epä­var­muut­ta. Joku on osoit­ta­nut avoi­muut­ta­ni koh­taan myös epäi­ly­jä: ha­lu­at­ko oi­ke­as­ti ol­la noin avoin?

Olen op­pi­nut, et­tä haa­voit­tu­vuus ei ole heik­kous, vaan yh­tey­den mah­dol­lis­ta­ja. Toi­sen heik­kou­den edes­sä meil­le avau­tuu mah­dol­li­suus kat­soa sil­miin myös omaa haa­voit­tu­vuut­tam­me. Juu­ri toi­sen sä­rö­jen ää­rel­lä oma in­hi­mil­li­syys voi tul­la nä­ky­väk­si ja kos­ke­te­tuk­si.

Ar­mol­li­suus it­seä koh­taan on mo­nel­le meis­tä vai­kea paik­ka. Vaa­dim­me usein it­sel­täm­me enem­män kuin ke­nel­tä­kään muul­ta. Te­ra­peut­ti­na olen pyy­tä­nyt mo­nia kat­so­maan omaa ti­lan­net­taan ikään kuin si­vus­ta ja ky­sy­mään: mitä sa­noi­sit toi­sel­le ih­mi­sel­le sa­mas­sa ti­lan­tees­sa? Ha­vah­dun tois­tu­vas­ti sii­hen, et­tä jos ky­syn sa­maa it­sel­tä­ni, löy­dän se­li­tyk­siä, mik­si mi­nun pi­täi­si jak­saa enem­män, tun­tea vä­hem­män, toi­mia ai­na jär­ke­väs­ti ja pär­jä­tä yk­sin.

Olen vii­meis­ten vuo­sien ja nii­den tuo­mien vai­keuk­sien myö­tä ope­tel­lut ar­mol­li­suut­ta uu­del­la ta­val­la. Olen käy­nyt asi­as­ta kes­kus­te­lua myös ys­tä­vie­ni kans­sa ja sen pe­rus­teel­la to­den­nut, et­tä en ole vie­lä op­pi­nut sitä riit­tä­väs­ti.

Vii­mei­sen vuo­den ai­ka­na olen ope­tel­lut ar­mol­li­suut­ta it­se­ni li­säk­si va­paa­eh­tois­työn mer­keis­sä mui­den kans­sa. Ju­ma­lan val­ta­kun­nan työt ku­ten muut­kin va­paa­eh­tois­työt tar­vit­se­vat ra­ken­tei­ta ja raa­me­ja, mut­ta nii­den kes­kel­lä tar­vi­taan myös jous­ta­vuut­ta ja lem­peyt­tä. Ta­sa­pai­non et­si­mi­nen näi­den vä­lil­lä on ol­lut op­pi­mi­sen paik­ka. Eh­kä juu­ri sik­si ar­mol­li­suus on nous­sut yhä kes­kei­sem­mäk­si tee­mak­si: mi­ten ol­la ar­mol­li­nen toi­sil­le ja sa­mal­la it­sel­leen niin, et­tä asi­at tu­le­vat teh­dyik­si riit­tä­vän hy­vin?

Joh­ta­mis­ta va­paa­eh­tois­työn ken­täl­lä il­man muo­dol­lis­ta työn­joh­to-oi­keut­ta oli­si kiin­nos­ta­va poh­tia li­sää­kin. Se voi­si ol­la ai­van oman blo­gi­teks­tin­sä ai­he. Mut­ta kos­ka näi­hin ai­koi­hin vuo­des­ta kes­kus­tel­laan myös ero­vuo­roi­suuk­sis­ta, ai­on käyt­tää täs­sä koh­taa oma­ni blo­gi­kir­joit­ta­ja­na. Joku sään­tö­jä­ni tar­kas­ti lu­ke­nut voi­si to­de­ta, et­tei jat­ko­kau­del­le mah­dol­li­suut­ta oli­si ol­lut­kaan.

Nyt, kun tämä blo­gi­mat­ka­ni päät­tyy, tun­tuu kuin pa­lai­sin jäl­leen sii­hen al­ku­pe­räi­seen aja­tuk­seen: opet­te­len sa­no­maan kyl­lä – mut­ta yhä enem­män opet­te­len myös ar­mol­li­suut­ta. Jos­kus tär­kein ”kyl­lä” on se, joka ra­ken­taa ja jos­kus tär­kein ”ei” on se, joka suo­je­lee. "Ol­kaa ar­mah­ta­vai­sia, niin kuin tei­dän Isän­ne on ar­mah­ta­vai­nen” (Luuk. 6:36).

Kii­tos, et­tä olet­te ol­leet mu­ka­na. Jää­kää Ju­ma­lan rau­haan.

UllaHalonen
Olen reilu nelikymppinen äiti, puoliso, muistisairauksiin ja omaishoitoon erikoistunut tutkija ja yrittäjä, lyhytterapeutti ja liikkuja Jyväskylän Puuppolasta. Olen myös kissanomistaja, laulaja ja käsillä tekijä. Innostun uudesta, mutta toisen samanlaisen sukan neulominen on jo työlästä. Olen entinen ylisuorittaja, mutta nykyinen hidastaja, joka on herkistynyt elämän tärkeille asioille. Moninaisuus ja erilaisuus näkyvät myös kirjoituksissani. Kerrothan, jos koskettaa: ulla.m.halonen@gmail.com
1.2.2026

Jeesus sanoi: ”Näin viimeiset tulevat ensimmäisiksi ja ensimmäiset viimeisiksi.” Matt. 19:29

Viikon kysymys