Ulla Halonen
Olin viime viikolla lapsi- ja nuorisotyötoimikunnan kokouksessa. Kokouksen alussa käyty toimintamuotojen kuulumiskierros toi jo tutuksi käynyttä viestiä kentältä: opettajia saisi olla enemmän. Samaa viestiä olen kuullut eri puolilta Suomea. Keskustelun lomassa päädyimme pohtimaan, voisiko aikuisilla olla enemmän yhteistä vastuuta siitä, että nuorille turvallisia ja mielekkäitä tapahtumia järjestetään. Lasten ja nuorten juurruttaminen Jumalan valtakuntaan on sen tärkeimpiä tehtäviä, mutta miksi siihen on niin vaikea saada tekijöitä? Koetaanko tehtävät liian vaikeina?
Yksi syy voi liittyä siihen kiistattomaan tosiasiaan, että nuorisotyö on muuttunut. Mieleeni palautui ensimmäinen pitämäni raamattuluokka, johon olin raamattuluokkatyöhön luodun erinomaisen materiaalin avulla valmistautunut huolellisesti. Olin ottanut mukaan havainnollistavia kuvia ja varautunut ohjaamaan ryhmätehtäviä. Siihen en kuitenkaan ollut osannut valmistautua, että perjantai-iltana omakotitaloon ahdetut 50 nuorta eivät välttämättä malta pysähtyä lainkaan kuuntelemaan minua. Illan jälkeen olin sekavissa tunnelmissa ja ajattelin lopettaa tehtävässä. Sisu ei kuitenkaan antanut myöten.
Puhuimme lanu-kokouksessamme myös käyttäytymisestä, mistä puhe ohjautui erityisherkkyyksiin, nepsy-asioihin ja mielenterveyden haasteisiin. Nämä haastavat ohjaajia aivan eri tavalla kuin aiemmin. Eräs kokoukseen osallistuja, erityislasten äiti itsekin, huomautti kuitenkin viisaasti, että huonot käytöstavat ja vaikkapa ADHD on hyvä erottaa toisistaan. Rutiinit ja selkeät raamit helpottavat niin erityis- kuin muidenkin nuorten toimintaa. Ne herättävät nuorissa tunteen, että opettaja tietää ja antaa raamit, missä mennään, ja hallitsee tapahtumien kulkua.
Keskustelussa nousi esiin ajatus, olisiko meidän vanhempina ja opettajina syytä pitää keskenämme selkeämpää linjaa. Voisiko esimerkiksi puhelimet kerätä joka kerta raamattuluokassa pois? Entä voisiko vanhempia muistuttaa, että käytöstapojen opettaminen tapahtuu ennen kaikkea kotona? Ainakin itse kaipaisin näissä asioissa ammattipedagogien ohjeita ja neuvoja.
Uudenlaiset haasteet lapsi- ja nuorisotyössä ovat selvästi aiheuttaneet hämmennystä: miten tulisi toimia? Onneksi viimeaikaiset yhteiset kokoontumiset ja koulutukset ovat tuoneet selkeyttä ja suuntaviivoja. Osallistuin esimerkiksi opiston lapsi- ja nuorisotyön kurssille, jolla Maria Luhtaniemi piti alustuksen otsikolla ”Parvessa on helpompi lentää”. Alustusta kuunnellessani ymmärsin mielestäni jotakin olennaista nuorisotyön muutoksesta: syy siihen, että enää raamattuluokan pidossa vaativinta ei olekaan uskontotuokion sisältö, johtuu (erinomaisten opetusmateriaalien lisäksi!) siitä, että nuoret ovat erilaisia kuin silloin, kun nykyiset raamattuluokanopettajat olivat nuoria.
Nuoria ohjaavan opettajan on nykyisin kiinnitettävä erityistä huomiota esimerkiksi siihen, että lapset ja nuoret rohkenevat tulla paikalle ja voivat kokea kuuluvansa joukkoon. Lisäksi esimerkiksi keskinäiseen kanssakäymiseen nuoret tarvitsevat tänä päivänä aiempaa enemmän ohjaamista ja tukea. Enää ei välttämättä riitä, että käydään aukaisemassa rauhanyhdistyksen ovet ja annetaan pääsy sinne.
Uskonsa kieltäneissä on paljon nuoria ja jopa alakouluikäisiä. Lisäksi jossain määrin uutena voidaan pitää ilmiötä, että he jäävät kulkemaan uskovaisten nuorten joukkoon. Tämä on tietenkin hyvä asia, mutta asialla on myös kääntöpuolensa. Ohjaajien näkökulmasta uskonsa menettäneiden nuorten motivaatio esimerkiksi hiljentyä uskontotuokioon on usein erilainen kuin uskovaisten nuorten. Uskovaisten tapahtumissa olemme tottuneet siihen, että ne ovat turvasatamia, joissa voi kokea, että nämä ihmiset tässä ympärilläni ovat uskomassa samalla tavalla. Toisaalta seassa voi olla myös nuoria, joilla on ripsiväriä tai kynsilakkaa, mutta he eivät ole ainakaan sanoin kieltäneet uskoaan. Nämä seikat hämmentävät muita nuoria.
Haasteista huolimatta nuorten kanssa työskentely on useimmiten valtavan innostavaa ja energisoivaa. Olin muutama viikko sitten mukana rippikoululaisten talvipäivässä. Päivässä oli mukana isosia, jotka vetivät ryhmiä ja saivat nuoret toimimaan ja riemuitsemaan yhdessä. Samat isoset vastasivat spontaanisti virtuaalisen kysymyslaatikon kysymyksiin niin, että me aikuiset vain ihastelimme, miten vastaukset “vastasivat aamenta”, kuten ennen sanottiin. Nuorten kanssa voi edelleen kokea suurta iloa ja onnea. Nuorisotyössä on erilaisia tehtäviä, eikä kaikkien tarvitse osata ohjata vaikkapa yhteisiä leikkejä. Aikuisia tarvitaan esimerkiksi valvojiksi luomaan turvallisuutta ja huomaamaan yksin saapuneet tai syrjässä olevat nuoret. Toisinaan tarvitaan myös keittiölle vastuuhenkilöitä tai siivoajia. Millaiseen tehtävään sinä voisit tulla mukaan?
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys