Ul­la Ha­lo­nen

Par­hail­laan moni nuo­ri ja van­hem­pi­kin miet­tii, mi­hin kou­luun ha­ki­si ja mil­lä pe­rus­teel­la. Va­lin­to­jen te­ke­mi­nen voi ol­la epä­var­maa ja vai­ke­aa.

Edel­lä mai­ni­tuis­ta asi­ois­ta on kes­kus­tel­tu myös meil­lä. Me van­hem­mat olem­me yrit­tä­neet roh­kais­ta ja kan­nus­taa nuor­ta poh­ti­mal­la asi­aa yh­des­sä. Ei ne mei­dän omat nuo­ruu­den va­lin­tam­me­kaan ihan jär­ke­vil­tä kuu­los­ta­neet näin ai­kui­sen sil­min kat­sot­tu­na – em­me­kä to­sin vie­lä it­se­kään tie­dä, mitä meis­tä tu­lee iso­na.

Mi­nul­la ei ol­lut en­nen lu­ki­o­ta ei­kä lu­ki­on jäl­keen­kään min­kään­lais­ta aa­vis­tus­ta, mitä ha­lu­ai­sin opis­kel­la. Kih­lat­tu­ni oli saa­nut hy­vil­lä pu­he­lah­joil­laan opis­ke­lu­pai­kan Kuo­pi­os­ta. Ajat­te­lin, et­tä jon­ne­kin siel­lä paik­ka­kun­nal­la pi­täi­si mi­nun­kin pyr­kiä. Hain am­mat­ti­kor­ke­a­kou­luun, mut­ta en kos­kaan men­nyt edes pää­sy­ko­kei­siin. Ei vis­siin ol­lut ”mun jut­tu”. Eh­kä ajat­te­lin ja toi­voin, et­tä haa­vee­ni äi­tiy­des­tä to­teu­tui­si. Me­nin lo­pul­ta am­mat­ti­kou­luun. Har­mit­ti, kun joku lä­hi­ai­kui­nen sa­noi, et­tä ”oli­si si­nus­ta muu­al­le­kin ol­lut”. Ym­mär­rän jäl­keen­päin, et­tä hän tar­koit­ti sen kan­nus­ta­vak­si, mut­ta tuol­la het­kel­lä se tun­tui lan­nis­ta­val­ta.

Am­mat­ti­kou­lu oli yli­op­pi­laal­le kak­si­vuo­ti­nen. Kol­mas lap­sem­me syn­tyi kol­men vuo­den jäl­keen, hie­man en­nen val­mis­tu­mis­ta­ni. Ly­hyt am­ma­til­li­nen kou­lu tun­tui oi­ke­al­ta va­lin­nal­ta. Alan töis­sä en ole kos­kaan ol­lut. Opi­tuis­ta tai­dois­ta on ol­lut kui­ten­kin val­ta­vas­ti hyö­tyä elä­mäs­sä­ni. Nel­jäs lap­si syn­tyi vuo­si kou­lun jäl­keen. Mi­nus­ta oli tul­lut äi­ti, mut­ta mi­nun tai mei­dän ja Tai­vaan Isän suun­ni­tel­mat per­heen koos­ta poik­ke­si­vat toi­sis­taan. Tun­tui, et­tä elä­mäl­tä ka­to­si suun­ta.

Sii­hen ai­kaan ha­ku­pa­pe­rit oli­vat vie­lä pa­pe­ria ja ha­kuop­paat tii­lis­ki­ven pak­sui­sia opuk­sia. Luin op­pai­ta, mut­ta mi­kään ala ei tun­tu­nut edel­leen­kään omal­ta. Puo­li­so­ni näki ah­dis­tuk­se­ni. Se­lail­tu­aan het­ken opas­ta, hän sa­noi, täs­sä se on, si­nun ala­si. Ku­vaus oli mie­len­kiin­toi­nen, mut­ta epäi­lin: ei­hän mi­nun pa­pe­ri­ni ei­kä sen puo­leen älyk­kyy­te­ni­kään rii­tä yli­o­pis­toon. Mie­he­ni kui­ten­kin kan­nus­ti, et­tä kyl­lä siel­tä yli­o­pis­tos­ta ulos pää­see, jos pää­see en­sin si­säl­le.

Han­kin pää­sy­ko­e­kir­jan. Pari kuu­kaut­ta meni niin, et­tä lai­toin lap­set nuk­ku­maan ja aloin lu­kea. Osa­sin kir­jan käy­tän­nös­sä ul­koa, kos­ka tie­sin, et­tä mi­nun oli pääs­tä­vä si­sään pää­sy­ko­kei­den kaut­ta. Ke­säl­lä, kun tu­lim­me su­vi­seu­rois­ta, pak­su kir­je­kuo­ri odot­ti pos­ti­laa­ti­kos­sa. Sil­loin purs­kah­din it­kuun ilos­ta. Ei jää­nyt rima hei­lu­maan. Ah­ke­ral­la työl­lä pää­sin ajal­laan kou­lus­ta myös ulos.

En ol­lut aja­tel­lut jat­kaa opin­to­ja tuon kou­lun jäl­keen, mut­ta niin vain on käy­nyt. Olen­han nyt­kin opis­ke­li­ja, kah­des­sa­kin kou­lus­sa. Ja voi, mi­ten pal­jon olen­kaan aja­tel­lut, et­tä Tai­vaan Isä on tien­nyt pal­jon mi­nua pa­rem­min syyt, mik­si juu­ri täs­sä koh­das­sa elä­mää mi­nun on hyvä ol­lut ol­la opis­ke­li­ja.

En to­sin ole edel­leen­kään var­ma, mikä mi­nus­ta tu­lee iso­na. Olen­kin al­ka­nut aja­tel­la, et­tä van­ha ky­sy­mys sii­tä, "mikä si­nus­ta tu­lee iso­na", pi­täi­si unoh­taa ko­ko­naan. Sen si­jaan voi­sim­me ky­syä nuo­ril­ta tai toi­sil­tam­me: ”Mitä sinä teet seu­raa­vak­si elä­mäs­sä?” Ky­sy­mys an­taa ti­laa myös niil­le, jot­ka ei­vät syys­tä tai toi­ses­ta voi opis­kel­la tai teh­dä töi­tä.

Tah­toi­sin pu­hu­tel­la nuor­ta it­se­ä­ni ja kaik­kia tä­män päi­vän nuo­ria lem­pe­äs­ti ja kan­nus­ta­vas­ti. Tah­toi­sin roh­kais­ta luot­ta­maan Ju­ma­laan ja ker­toa, et­tä asi­at jär­jes­ty­vät. Ih­mi­nen sää­tää ja suun­nit­te­lee, Ju­ma­la päät­tää ja oh­jai­lee. As­kel ja työ- ja kou­lu­paik­ka ker­ral­laan. Pää­tä teh­dä jo­tain jol­la­kin pe­rus­teel­la. Täs­sä het­kes­sä se riit­tää.