Ul­la Ha­lo­nen

Vii­me ai­koi­na olen miet­ti­nyt ja ko­ke­nut eri­tyi­sen pal­jon eri­lai­sia tun­tei­ta. Nii­den al­la olen poh­ti­nut, mitä niis­tä tu­li­si aja­tel­la. Olen ope­tel­lut tun­nis­ta­maan ja ana­ly­soi­maan eri­lai­sia tun­tei­ta. Mik­si mi­nus­ta tun­tuu täl­tä? Mis­tä tämä tun­ne tu­lee? Saa­ko näin tun­tea? Olen myös miet­ti­nyt sitä, mitä Raa­mat­tu ker­too tun­teis­ta tai mi­ten nii­hin voi­si sen va­los­sa suh­tau­tua.

Tänä päi­vä­nä pu­hu­taan pal­jon enem­män tun­teis­ta kuin ai­em­min. Mo­net meis­tä ovat ää­neen to­den­neet men­nei­tä ai­ko­ja poh­dit­ta­es­sa, et­tä ei sitä sii­hen ai­kaan pu­hut­tu tai eh­dit­ty miet­ti­mään tun­tei­ta, sitä vaan elet­tiin. Tämä piti paik­kaan­sa myös omas­sa lap­suu­te­ni per­hees­sä. Muis­tan siel­tä usei­ta ti­lan­tei­ta, jois­sa olen it­kun, pet­ty­myk­sen, su­run tai vi­han tun­teen val­las­sa men­nyt omaan huo­nee­see­ni pei­ton al­le yk­sin tun­tei­de­ni kans­sa. Niis­tä ei pu­hut­tu mi­tään, vaan nii­den an­net­tiin vain vai­men­tua ja men­nä ohi ku­ten tun­teil­la on ta­pa­na. Sa­mal­la jäi op­pi­mat­ta nii­den ni­me­ä­mi­nen tai se, et­tä ne ovat sal­lit­tu­ja ja nii­tä on oi­keus tun­tea.

Muis­tan omas­ta men­nei­syy­des­tä­ni myös ajan­jak­son, jol­loin ajat­te­lin, et­tä elä­mä ei tun­nu oi­ke­as­taan mil­tään. Mi­nua ei it­ket­tä­nyt ei­kä nau­rat­ta­nut. Suo­ri­tin elä­mää­ni päi­väs­tä toi­seen. En to­sin sil­loin­kaan ym­mär­tä­nyt, et­tä ti­lan­ne ei ol­lut nor­maa­li. Mi­nut on hil­jat­tain tu­tus­tu­tet­tu kir­joi­hin, jois­sa las­ten kans­sa ope­tel­laan tun­nis­ta­maan tun­tei­ta. Täs­sä kir­joit­ta­es­sa­ni tu­lee mie­leen, on­ko­han meil­le ai­kui­sil­le­kin teh­ty sel­lai­sia sel­ko­kie­li­siä ku­va­kir­jo­ja tun­tei­den kä­sit­te­lys­tä. Oli­si­ko tuol­lais­ten apu­vä­li­nei­den avul­la oma­kin mat­ka­ni Ju­ma­lan luo­ma­na, tun­te­va­na ih­mi­se­nä ol­lut jo­ten­kin no­pe­am­pi tai ke­vy­em­pi kul­kea.

Vas­ta vii­me ai­koi­na olen ym­mär­tä­nyt ja hy­väk­sy­nyt, et­tä olen oi­ke­as­taan ai­ka tun­te­va ih­mi­nen. Sa­mal­la olen, erään vah­vuus­tes­tin kan­nus­ta­ma­na ta­jun­nut, et­tä kyky tun­tea ja tun­nis­taa omia ja mui­den tun­tei­ta voi ol­la myös eri­tyi­nen vah­vuu­te­ni. Tai sit­ten tämä elä­män­ti­lan­ne on her­kis­tä­nyt mi­nua niin, et­tä tun­teet ai­van kuin läik­ky­vät mie­len reu­no­jen yli. Olen muu­ta­mal­le ys­tä­väl­le­ni to­den­nut, et­tä mi­nus­ta vä­lil­lä tun­tuu, et­tä suo­ras­taan pa­kah­dun näi­hin kaik­kiin tun­tei­siin. Las­ten häät, tyh­je­ne­vä pesä, uu­det ys­tä­vät, työ­ha­ke­mus­ten hyl­käyk­set, lä­heis­ten sai­rau­det ja toi­von pil­kah­duk­set sekä työ- ja kou­lu­pai­kat, ja niin edel­leen. Nämä he­rät­tä­vät yh­tä ai­kaa mo­nen­lai­sia tun­tei­ta, jois­ta en kai­kis­ta saa edes kiin­ni. Sai­sin mel­kein ko­ko­päi­väi­sen uu­den työn vain poh­ti­mal­la, mitä kaik­kea täs­sä ta­pah­tuu.

Em­me eh­kä tule aja­tel­leek­si, mut­ta myös Jee­sus koki pal­jon eri­lai­sia tun­tei­ta. Hän oli yh­tä ai­kaa sekä tosi Ju­ma­la et­tä tosi ih­mi­nen. Jee­sus koki myö­tä­tun­toa sai­rai­ta ja kär­si­viä koh­taan. Esi­mer­kik­si Mat­teuk­sen evan­ke­liu­mis­sa to­de­taan: "Kun hän näki kan­san­jou­kot, hä­nen tuli hei­tä sää­li, sil­lä ih­mi­set oli­vat nään­ty­nei­tä ja hy­lät­ty­jä kuin lam­paat, joil­la ei ole pai­men­ta" (9:36).

Jee­sus il­mai­si myös suut­tu­mus­ta ja vi­haa te­ko­py­hyyt­tä ja syn­tiä koh­taan. Aja­tel­kaa­pa sitä, kuin­ka Jee­sus ajoi temp­pe­lis­tä ulos kaup­pi­aat (Matt 21:12–13). On sii­nä pöy­tien kaa­tu­es­sa ol­lut sil­min­nä­ki­jöil­lä ih­met­te­le­mis­tä. Jee­sus myös it­ki ys­tä­vän­sä La­sa­ruk­sen hau­dal­la (Joh. 11:35). Toi­saal­ta Jee­sus koki myös ää­rim­mäis­tä ah­dis­tus­ta ja jopa pel­koa en­nen ris­tiin­nau­lit­se­mis­taan ”ver­ta hi­koil­len” (Luuk 22:44). On loh­dul­lis­ta aja­tel­la, et­tä Jee­sus koki ja tun­si tun­tei­ta oma­koh­tai­ses­ti. Jee­suk­sen esi­mer­kit näyt­tä­vät myös, mi­ten tun­tei­ta voi kä­si­tel­lä ta­val­la, joka hei­jas­taa Ju­ma­lan tah­toa ja rak­kaut­ta.

Olen miet­ti­nyt myös Efe­so­lais­kir­jeen koh­taa, jos­sa sa­no­taan: ”Vi­has­tu­kaa, mut­ta äl­kää teh­kö syn­tiä” (4:26). Viha on rak­kau­den ohel­la yk­si voi­mak­kaim­mis­ta tun­teis­ta. Tuo Raa­ma­tun koh­ta jo­ten­kin avaa vah­vas­ti sitä, et­tä tun­teet ovat osa ih­mis­tä. Vi­ha­kaan ei tun­tee­na ole syn­tiä, mut­ta se ku­ten muut­kin tun­teet, voi­vat saa­da ih­mi­sen sa­no­maan tai te­ke­mään asi­oi­ta, jot­ka ovat vää­rin ja syn­tiä. Raa­ma­tun mu­kaan vi­han tu­li­si siis ol­la hal­lin­nas­sa, et­tei se joh­da syn­tiin. Ajat­te­len, et­tä näin on myös mui­den tun­tei­den koh­dal­la. Tun­ne on si­säi­nen ko­ke­mus, jota ei voi va­li­ta, mut­ta joka ei it­ses­sään tee mi­tään tai pa­ko­ta mi­hin­kään.

Mie­len ja ih­mis­suh­tei­den kan­nal­ta on olen­nais­ta osa­ta kä­si­tel­lä en­nen kaik­kea niin sa­not­tu­ja ne­ga­tii­vi­sia tun­tei­ta. Niil­lä on tai­pu­mus ke­rään­tyä ja il­maan­tua sitä enem­män ja use­am­min, mitä enem­män nii­tä pyr­kii tu­kah­dut­ta­maan ja kiel­tä­mään. Tun­tei­den vält­te­ly ja tor­jun­ta ovat usein enem­män on­gel­ma kuin ne­ga­tii­vi­set tun­teet si­nän­sä. Kyky kä­si­tel­lä ja kes­tää vai­ke­at ti­lan­teet ih­mis­suh­teis­sa ja elä­mäs­sä erot­taa usein ta­sa­pai­noi­set ja jous­ta­vat ih­mi­set niis­tä, joi­den elä­män val­taa kiel­tei­set ja vai­ke­at tun­teet ja aja­tuk­set. Mitä enem­män pys­tyy ja osaa teh­dä ti­laa han­ka­luuk­sil­le, sitä no­pe­am­min ne myös pois­tu­vat ja jat­ka­vat kul­ku­aan eteen­päin jää­mät­tä asu­maan mie­leen. Seu­raa­va­na sii­vous­päi­vä­nä voi­si­kin ol­la hyö­dyl­li­sem­pää py­säh­tyä tuu­let­ta­maan tun­tei­ta kuin ko­tia. Mie­lel­lään ys­tä­vien seu­ras­sa, jot­ta voi kuul­la ja kä­si­tel­lä omia aja­tuk­si­aan.

Mie­het ja nai­set on luo­tu tun­ne­maa­il­mal­taan kar­ke­as­ti ot­ta­en vä­hän eri­lai­sik­si. Tä­hän liit­tyy syvä vii­saus. Olen aja­tel­lut, et­tä tä­hän liit­tyy myös se, mik­si mie­het on ase­tet­tu pu­hu­jan teh­tä­vään. Ai­na­kin mi­nun suus­ta­ni tu­lee tun­tei­den val­las­sa puo­li­so­a­ni enem­män har­kit­se­ma­ton­ta ja kär­jis­tet­tyä teks­tiä, joka ei jäl­keen­päin aja­tel­len pidä ihan täy­sin omas­ta mie­les­tä­ni­kään paik­kaan­sa. Jos­kus tä­hän nais­ten suu­rem­paan tun­teel­li­suu­teen on lii­tet­ty vir­heel­li­nen aja­tus sii­tä, et­tä nai­set oli­si­vat jo­ten­kin ih­mi­se­nä hei­kom­pia tai huo­nom­pia. Tämä ei kui­ten­kaan pidä ajal­li­ses­ti­kaan paik­kaan­sa. Kaik­ki ih­mi­set on luo­tu Ju­ma­lan ku­vak­si (1. Moos 1:27), jol­loin nai­sil­la ja mie­hil­lä on sa­man­lai­nen ar­vo ja mer­ki­tys Ju­ma­lan edes­sä.

Jee­sus tun­tee ja tie­tää mei­dät lä­pi­ko­tai­sin. Hän kut­suu mei­tä luok­seen sel­lai­si­na kuin olem­me – kaik­kien tun­tei­dem­me­kin kans­sa. Hän it­se kan­toi mei­dän ki­pum­me ja rik­ko­muk­sem­me, joi­hin lan­ke­am­me hal­lit­se­mat­to­mien tun­tei­den kans­sa.