Ul­la Ha­lo­nen

Tänä aa­mu­na kei­tin puu­roa, ku­ten lä­hes joka aa­mu jo vuo­sien ajan. En kos­kaan mit­tai­le mää­riä, mis­tä seu­raa, et­tä jo­na­kin aa­mu­na meil­lä syö­dään löy­sää puu­roa ja toi­se­na vä­hä­suo­lais­ta – ja jo­na­kin aa­mu­na sitä ei syö­dä, kos­ka olen polt­ta­nut sen poh­jaan no­pe­al­la in­duk­ti­o­lie­del­lä­ni.

Päi­väl­lä säh­kö­pos­tia lu­kies­sa­ni olin mo­nien aja­tus­ten ja tun­tei­den ym­pä­röi­mä. Yh­teis­kun­ta­tie­tei­den lai­tok­sen koor­di­naat­to­ri oli lä­het­tä­nyt säh­kö­pos­tia ja ker­toi, et­tä väi­tös­kir­ja­ni toi­nen­kin esi­tar­kas­tus­lau­sun­to on saa­pu­nut myön­tei­se­nä. Sa­mal­la hän lä­het­ti oh­jeet väi­tösp­ro­ses­sin ete­ne­mi­ses­tä ja väi­tös­ti­lai­suu­den so­pi­mi­ses­ta. Mie­le­ni teki it­se­ä­ni ni­pis­tä­mäl­lä var­mis­taa, olen­ko se to­del­la minä, joka tätä vies­tiä lu­kee. On­ko tämä tot­ta mi­nun elä­mäs­sä­ni?

Olen syn­ty­nyt niin sa­no­tus­ti työ­läis­per­hee­seen, ku­ten mo­net muut­kin ikäi­se­ni. Van­hem­mil­la­ni ei ole ol­lut sa­man­lai­sia mah­dol­li­suuk­sia opis­ke­lui­hin kuin meil­lä. Täs­sä asi­as­sa yh­teis­kun­ta on ol­lut meil­le erit­täin avo­kä­ti­nen, on ol­lut opin­to­mah­dol­li­suuk­sia mis­tä va­li­ta. Mi­nun opin­to­pol­ku­ni on ol­lut mo­ni­mut­kai­nen. Lu­ki­on jäl­keen yli­o­pis­to ei ol­lut edes vaih­to­eh­to, kos­ka se tun­tui ole­van jo­ten­kin hie­nom­pien tai älyk­kääm­pien ih­mis­ten kou­lu. Niin­pä me­nin am­mat­ti­kou­luun. Jäl­keen­päin aja­tus yli­o­pis­tos­ta eri­tyi­sen hie­no­jen tai älyk­käi­den ih­mis­ten paik­ka­na tun­tuu has­sul­ta. Yli­o­pis­tol­la ta­paa­ma­ni ih­mi­set ovat ol­leet ta­val­li­sia ja sa­man­lai­sia kuin muut­kin.

Muis­tan men­neil­tä ajoil­ta erään us­ko­vai­sen ih­mi­sen poh­ti­neen, et­tä yli­o­pis­toon me­ne­mi­ses­sä on vaa­ra al­kaa käyt­tää jär­keä myös us­kon asi­ois­sa. On tot­ta, et­tä yli­o­pis­tos­sa ope­te­taan ajat­te­le­maan tie­tyl­lä ta­val­la. Tie­de­maa­il­mas­sa aja­tel­laan, et­tä vain tut­kit­tu tie­to on tot­ta, ja kaik­ki muu pi­tää ky­see­na­lais­taa tai aja­tel­la epä­to­dek­si. Sit­tem­min olen huo­man­nut, et­tei eri­kois­tu­mi­nen jo­hon­kin asi­aan sy­väl­le tut­ki­tun tie­don pe­rus­teel­la ole vält­tä­mät­tä ris­ti­rii­das­sa us­kon asi­oi­den kans­sa. Mi­nul­le nämä asi­at ei­vät edes lii­ty toi­siin­sa mi­ten­kään. Tie­teen te­ke­mi­sel­lä saa­daan vas­tauk­sia vain hy­vin ra­jal­li­ses­ti. Mi­nun us­koo­ni yli­o­pis­to-opin­noil­la ei ole ol­lut vai­ku­tus­ta suun­taan ei­kä toi­seen. Tut­ki­mus on osa mi­nun työ­tä­ni, jon­ka ha­lu­an teh­dä niin hy­vin kuin osaan, mut­ta sa­mal­la ha­lu­an us­koa yk­sin­ker­tai­ses­ti lap­sen lail­la.

Kun aloi­tin jat­ko-opin­not muu­ta­ma vuo­si sit­ten, va­roin ker­to­mas­ta niis­tä avoi­mes­ti. Mik­si­kö? Sik­si, et­tä jos­tain syys­tä moni tun­tuu ar­vot­ta­van yli­o­pis­to-opin­not ja -tut­kin­not koh­tuut­to­man kor­ke­al­le. Moni vai­kut­taa edel­leen ajat­te­le­van, ku­ten minä nuo­rem­pa­na, et­tä yli­o­pis­tos­sa ih­mi­set ovat eri­tyi­sen hie­no­ja ja älyk­käi­tä. Niin­pä toi­voin, et­tei ku­kaan ajat­te­li­si mi­nun ku­vit­te­le­van it­ses­tä­ni lii­ko­ja.

Vaik­ka ny­kyi­sin us­kal­lan jo ker­toa opin­nois­ta­ni, en edel­leen­kään osaa en­kä ha­lua nos­taa sitä mui­ta ylem­mäs. Mi­nul­le osoi­tet­tiin pol­ku mais­te­rin­tut­kin­nos­ta työ­e­lä­mään ja työ­e­lä­mäs­tä jat­ko-opin­toi­hin, ei­kä sii­nä ole sen kum­mem­paa kuin jon­kun toi­sen­kaan ura­po­lus­sa tai saa­vu­tuk­ses­sa. Toi­sel­le ta­lon ra­ken­ta­mi­nen tai suu­ren per­heen kes­kel­tä opis­ke­lu voi ol­la jopa suu­rem­pi pon­nis­tus kuin väi­tös­kir­ja mi­nul­le. Tu­le­va saa­vu­tuk­se­ni on ta­pah­tu­nut Ju­ma­lan an­ta­min lah­join, ja se myös on Ju­ma­lan lah­jaa.

Us­ko­vai­sil­la on ih­meel­li­nen yh­tei­sö. Sen li­säk­si, et­tä se on Ju­ma­lan val­ta­kun­ta maan pääl­lä, se on myös ajal­li­ses­ta nä­kö­kul­mas­ta eri­tyi­nen. Kun me­nen keit­ti­ö­vuo­roon tai val­mis­te­lem­me myy­jäi­siä, ei ole mi­tään mer­ki­tys­tä, mikä on ke­nen­kin tut­kin­to tai sta­tus työ­e­lä­mäs­sä. Päin­vas­toin si­sa­rien ja vel­jien mo­nen­lai­ses­ta osaa­mi­ses­ta on pal­jon hyö­tyä. On ilah­dut­ta­vaa, et­tä ym­pä­ril­lä on ih­mi­siä, jot­ka osaa­vat mi­nua pa­rem­min keit­tää puu­roa tai sä­es­tää seu­rois­sa. Us­ko­vai­sis­sa ei ole eri ker­ros­ten vä­keä, vaan olem­me kaik­ki "ta­sa­päis­tä jouk­koa", ku­ten en­nen sa­not­tiin. Lah­ja­ton­ta las­ta ei ole, ja kaik­ki lah­jat ovat Tai­vaan Isän an­ta­mia. Nii­tä saa hy­väl­lä mie­lel­lä ja ver­tai­le­mat­ta tai ka­deh­ti­mat­ta käyt­tää sekä yh­teis­kun­nan et­tä Ju­ma­lan val­ta­kun­nan ra­ken­ta­mi­sek­si.