Yk­si­näi­syys on kum­mal­li­nen seu­ra­lai­nen. Sen ole­mas­sa­o­loa ei voi näh­dä ul­ko­a­päin ei­kä pää­tel­lä sii­tä, kuin­ka so­si­aa­li­sel­ta joku vai­kut­taa. Yk­si­näi­syys voi hii­piä ih­mi­seen, mil­loin ja mis­sä ta­han­sa – mar­ke­tis­sa, seu­ra­pen­kis­sä tai omas­sa ko­dis­sa, jos­sa per­he hää­rää ym­pä­ril­lä.

Olen tut­kis­kel­lut yk­si­näi­syyt­tä seu­ra­lai­se­na lap­suu­des­ta­ni saak­ka. Var­hai­sin muis­to­ni sii­tä on, kun heit­täy­dyin van­hem­pie­ni sän­gyl­le huu­ta­maan it­kui­ses­ti, et­ten läh­de seu­roi­hin, kun mi­nul­la ei ole siel­lä ke­tään ka­ve­ria. Äi­ti­ni sa­noi, et­tä voin ru­koil­la asi­an puo­les­ta. Tuo ru­kouk­se­ni kuul­tiin myö­hem­min, kun löy­sin ys­tä­vän.

Elä­mä­ni var­rel­la yk­si­näi­syys on pu­keu­tu­nut mo­nen­lai­siin asui­hin ku­ten täy­sin uu­siin ym­pä­ris­töi­hin, ko­ti­äi­tiy­den pit­kiin päi­viin, työ­e­lä­mäs­sä ko­et­tuun eri­lai­suu­teen, ys­tä­vien yh­tei­sen ajan puut­tee­seen, huo­noon yh­tey­teen puo­li­son kans­sa tai las­ten ko­toa pois muut­ta­mi­seen so­peu­tu­mi­seen. On ol­lut myös ai­ko­ja, jol­loin se on ol­lut pois­sa tai su­lau­tu­nut ar­jen kii­rei­siin niin, et­ten ole edes huo­man­nut sen läh­te­neen.

Yk­si­näi­syys kos­ket­taa kai­ke­ni­käi­siä: lap­sia, jot­ka ei­vät löy­dä luo­kal­taan ka­ve­rei­ta; nuo­ria, jot­ka ko­ke­vat jää­vän­sä ul­ko­puo­lel­le so­me­maa­il­man nä­en­näi­ses­tä yh­tey­des­tä huo­li­mat­ta; kes­ki-ikäi­siä, jot­ka ko­ke­vat ole­van­sa it­ses­tään sel­viä ih­mis­suh­teis­saan; ja ikäih­mi­siä, jot­ka kan­ta­vat ar­ke­aan hil­jai­sis­sa ko­deis­sa. Tut­ki­muk­set ker­to­vat, et­tä yk­si­näi­syys li­sää sai­rauk­sien ris­kiä ja ly­hen­tää eli­ni­kää – mut­ta en­nen kaik­kea se syö si­säl­tä teh­den elä­mäs­tä har­maam­paa ja ras­kaam­paa.

Yk­si­näi­syys on län­si­mai­sen yk­si­lö­kes­kei­sen yh­teis­kun­nan kan­san­sai­raus. Yk­si­näi­syys kas­vaa ajas­ta ja ta­vas­ta, jos­sa eläm­me – kult­tuu­ris­ta, joka ko­ros­taa yk­si­lön pär­jää­mis­tä, te­hok­kuut­ta ja it­se­näi­syyt­tä, mut­ta jät­tää usein vä­hem­män ti­laa sy­vil­le ih­mis­suh­teil­le ja ai­doil­le koh­taa­mi­sil­le.

Yk­si­näi­syy­den ko­ke­mus on sekä suh­teel­lis­ta et­tä sub­jek­tii­vis­ta. Joku ko­kee yk­si­näi­syyt­tä, vaik­ka hä­nel­lä oli­si ym­pä­ril­lään iso suku ja usei­ta luo­tet­ta­via ih­mi­siä. Joku toi­nen taas ei koe lain­kaan yk­si­näi­syyt­tä, kun on koi­ra ja ker­ran viik­koon saa vaih­taa kau­pan kas­san kans­sa aja­tuk­set men­neen ja tu­le­van vii­kon sääs­tä. Yk­si­näi­syy­den ole­mus­ta on vai­kea täy­sin ta­voit­taa tai se­lit­tää sa­noin. Se on jo­ta­kin hy­vin sy­väl­le ih­mi­syy­teen kät­key­ty­vää, jota toi­set ko­ke­vat enem­män ja toi­set vä­hem­män tai ei­vät lain­kaan. Se ei ole yk­si­lön va­lin­ta tai merk­ki epä­on­nis­tu­mi­ses­ta.

Omas­ta ko­ke­muk­ses­ta­ni tie­dän, et­tä yk­si­näi­syyt­tä on toi­si­naan mah­do­ton tor­jua, vaik­ka oli­si kuin­ka tie­toi­nen sii­tä ja kei­nois­ta sen väis­tä­mi­sek­si. Yk­si­näi­syys kie­tou­tuu niin mo­niin asi­oi­hin, et­tei sen pois­ta­mi­seen ole yk­sin­ker­tai­sia rat­kai­su­ja. Se on tun­ne, joka voi hii­piä yl­lät­tä­en ja ot­taa val­lan, vaik­ka ul­koi­ses­ti kaik­ki näyt­täi­si ole­van hy­vin. Sen pai­no voi ol­la ke­vyt kuin ohi­me­ne­vä var­jo tai ras­kas kuin har­maa pil­vi, joka peit­tää kai­ken muun nä­ky­vis­tä.

Rat­kai­su yk­si­näi­syy­teen voi jos­kus ol­la pie­ni­kin. Se voi ol­la vies­ti ys­tä­väl­le, jos­ta ei ole kuu­lu­nut pit­kään ai­kaan, tai ky­sy­mys sa­man ka­ton al­la asu­val­le ih­mi­sel­le: mitä si­nul­le kuu­luu? Ja jää­mis­tä kuun­te­le­maan, mitä hän oi­ke­as­ti vas­taa. Yk­si­näi­syy­den vält­tä­mi­nen vaa­tii usein sekä ak­tii­vis­ta toi­min­taa ko­to­na tai ko­din ul­ko­puo­lel­la et­tä val­miut­ta koh­da­ta mui­ta ih­mi­siä. Mut­ta ei­vät nä­mä­kään kei­not ai­na toi­mi. Tie­dän, et­tä mo­net ovat vä­syk­siin as­ti yrit­tä­neet kai­ken­lais­ta. Ru­koi­lu ja luot­ta­mus ovat aut­ta­neet mi­nua usei­ta ker­to­ja. Jos­kus rat­kai­su voi ol­la oman yk­si­näi­syy­den tun­nus­ta­mi­nen ja tut­kis­ke­lu, sil­lä se voi ava­ta mah­dol­li­suu­den koh­taa­mi­seen. Yk­si­näi­syy­den vas­ta­voi­ma ei ole pelk­kä seu­ra, vaan ai­to koh­taa­mi­nen. Vas­ta­voi­ma on ih­mi­siä, joi­den kans­sa tu­lem­me näh­dyik­si ja kuul­luik­si ja joi­den kans­sa on help­po ol­la.

Raa­mat­tu ei juu­ri käy­tä sa­naa ”yk­si­näi­syys”, mut­ta se ker­too mon­ta ta­ri­naa kai­puus­ta yh­tey­teen. Ju­ma­la sa­noo jo luo­mi­sen alus­sa: “Ei ole ih­mi­sen hyvä ol­la yk­si­nään” (1. Moos. 2:18). Saar­naa­ja puo­les­taan kir­joit­taa: “Kak­sin on pa­rem­pi kuin yk­sin – – Jos he kaa­tu­vat, toi­nen aut­taa tois­ta nou­se­maan, mut­ta voi yk­si­näis­tä, joka kaa­tuu – hän­tä aut­ta­mas­sa ei ole ke­tään.” (Saarn. 4:9–10.)

Kris­ti­nus­kon yti­mes­sä on aja­tus sii­tä, et­tä ku­kaan ei ole lo­pul­ta yk­sin. Jee­sus lu­pa­si: “Minä olen tei­dän kans­san­ne kaik­ki päi­vät maa­il­man lop­puun as­ti” (Matt. 28:20) ja: “Her­ra it­se kul­kee si­nun edel­lä­si. Hän on si­nun kans­sa­si, ei­kä hän jätä si­nua ei­kä hyl­kää si­nua.” (5. Moos. 31:8.) Loh­dut­ta­koon mei­tä aja­tus sii­tä, et­tä yk­si­näi­syys voi kul­kea rin­nal­la, mut­ta em­me kos­kaan kul­je tie­täm­me täy­sin yk­sin.