Ul­la Ha­lo­nen

Vii­me vuo­si­na mei­tä on ope­tet­tu ja ke­ho­tet­tu opet­te­le­maan sa­no­maan ei. Ein sa­no­mi­seen on lii­tet­ty pal­jon täl­le ajal­le tyy­pil­li­siä aja­tuk­sia sii­tä, mi­ten on tär­ke­ää va­ra­ta ai­kaa it­sel­leen, op­pia tun­nis­ta­maan omia ra­jo­jaan ja vä­hen­tä­mään mui­hin kuin omaan it­seem­me käy­tet­tä­vää ai­kaa. Tä­män lu­va­taan li­sää­vän it­se­tun­te­mus­ta, aut­ta­van saa­vut­ta­maan omia ta­voit­tei­ta ja pa­ran­ta­van ih­mis­suh­tei­ta. Kuu­los­taa lu­paa­val­le ja hou­kut­te­le­val­le. Ei kai sa­no­ma voi vää­rä­kään ol­la, kun sitä niin pal­jon tois­te­taan.

On hyvä ja oi­kein, et­tä mei­tä on ope­tet­tu sa­no­maan ei. Mei­dän ei tar­vit­se teh­dä ihan kaik­kea, ei tar­vit­se pys­tyä vie­lä pa­rem­paan ja enem­pään. Ei tar­vit­se teh­dä yli­töi­tä tai ol­la ai­na se, joka lei­poo myy­jäi­siin, keit­ti­ö­vuo­roon, läh­tee py­hä­kou­lu­ret­ken or­ga­ni­soi­jak­si ja jär­jes­tää jou­lu­juh­laan oh­jel­man. On tot­ta, et­tä eri­lai­sen työn mää­rä tu­lee suh­teut­taa omaan jak­sa­mi­seen ja omaan per­he­ti­lan­tee­seen so­pi­vak­si. On­ko tämä ein op­pi­mi­nen kui­ten­kin lii­an yk­si­puo­li­nen tai tu­le­vai­suu­teen kat­sot­tu­na va­hin­gol­li­nen ope­tus?

Olen poh­ti­nut, et­tä on­ko ein sa­no­mi­ses­sa men­ty tai vaa­ras­sa men­nä lii­an pit­käl­le tai vää­rään suun­taan. Kiel­täy­ty­mi­sen ei kai pi­täi­si tar­koit­taa sitä, et­tei pii­tat­tai­si muis­ta tai yh­tei­sis­tä asi­ois­ta. Psy­ko­te­ra­peut­ti Maa­ret Kal­lio jul­kai­si vuo­den alus­sa blo­gis­saan eri­no­mai­sen kir­joi­tuk­sen tä­hän asi­aan liit­ty­en. Hän huo­maut­taa, et­tä pel­käs­tään omaan elä­mään kes­kit­ty­mi­nen ku­vas­taa vää­ris­ty­nyt­tä elä­män­ku­vaa. Kal­lio jat­kaa, et­tä elä­mä on ai­na suh­tees­sa toi­siin ih­mi­siin, ja et­tä oli­si et­sit­tä­vä enem­män yh­teis­tä hy­vää. Sama asia on sa­not­tu jo ihan Raa­ma­tun alus­sa: Ju­ma­la it­se on tar­koit­ta­nut mei­dät yh­tey­teen tois­ten kans­sa.

Ju­ma­lan val­ta­kun­nan työs­sä on mo­nin pai­koin ja­et­tu huol­ta sii­tä, et­tä kun ih­mi­set ovat op­pi­neet sa­no­maan "ei", ha­luk­kuut­ta myös­kään sii­o­nin työ­hön ei ole enää sa­mal­la ta­val­la kuin en­nen. Il­miö on yleis­ty­nyt vii­meis­ten vuo­sien ai­ka­na. Mo­net vas­tuu­teh­tä­vis­sä ole­vat ovat huo­kail­leet, et­tä te­ki­jöi­den löy­tä­mi­nen on yhä vai­ke­am­paa. Ein sa­no­mi­ses­ta on tul­lut ”nor­maa­lia”. Ai­em­min sen sa­no­mis­ta pe­rus­tel­tiin, mut­ta nyt sitä ei tun­nu edes tar­vit­se­van pe­rus­tel­la mi­ten­kään. On ym­mär­ret­tä­vää, et­tei kai­kis­sa ti­lan­teis­sa jak­sa ja pys­ty pe­rus­tei­ta ky­sy­jäl­le se­lit­tä­mään. Pe­rus­te­le­ma­ton ”ei” voi jät­tää kui­ten­kin epäi­lyk­siä kiel­täy­ty­mi­sen mo­ti­vaa­ti­ois­ta. Sa­mal­la se mu­ren­taa yh­tei­sen te­ke­mi­sen poh­jaa. Se saat­taa ol­la myös tart­tu­vaa ja vä­syt­tä­vää: ”Mik­si minä, jos ei nuo muut­kaan?”

Kes­ki­näi­sen rak­kau­den vaa­li­mi­nen ja tois­ten roh­kai­se­mi­nen on näi­nä ai­koi­na eri­tyi­sen tär­ke­ää. Sie­lun­vi­hol­li­nen et­sii enem­män kuin mie­lel­lään kes­ki­näi­ses­tä rak­kau­des­ta löy­ty­viä sä­rö­jä. Jo­kin ai­ka sit­ten olin rau­ha­nyh­dis­tyk­sem­me re­mont­ti­tal­kois­sa ai­nut tal­koo­lai­nen ryh­mäs­täm­me. Huo­ma­sin kui­ten­kin, et­ten ol­lut­kaan yk­sin re­mont­ti­pö­lyn kes­kel­lä. Sie­lun­vi­hol­li­nen oli mu­ka­na­ni kuis­kut­te­le­mas­sa, et­tä oli­si kai si­nul­la­kin ol­lut ar­ki-il­ta­na muu­ta­kin te­ke­mis­tä. Tut­tu tal­koo­i­lo oli ka­teis­sa. Ta­ju­sin, et­tä yh­tei­nen pon­nis­te­lu on se, mis­tä eri­tyi­nen ilo­kin syn­tyy.

Jut­te­lim­me näis­tä Ju­ma­lan val­ta­kun­nan töi­hin liit­ty­vis­tä ai­heis­ta myös puo­li­so­ni kans­sa. Hän poh­ti, et­tä voi­si­ko ein sa­no­mi­sen si­jas­ta le­vit­tää ope­tus­ta sii­tä, et­tä ”olen ope­tel­lut sa­no­maan kyl­lä”. Eten­kin, kun on kyse sii­o­nin töis­tä. Nau­rah­din en­sin, mut­ta jäin miet­ti­mään aja­tus­ta. Sii­nä­hän voi­si ol­la pait­si hen­gel­li­ses­ti oi­kea, myös ajal­li­ses­ti jär­ke­vä aja­tus. Tut­ki­tus­ti­kin va­paa­eh­tois­työs­sä ih­mi­set ko­ke­vat saa­van­sa enem­män kuin an­ta­vat. Li­säk­si Ju­ma­lan val­ta­kun­nan työs­sä on ai­van eri­tyi­nen siu­naus. Mer­ki­tyk­sel­li­nen te­ke­mi­nen ja yh­teys toi­siin ih­mi­siin hoi­ta­vat myös ih­mi­sen miel­tä. Kyse on ta­sa­pai­non löy­tä­mi­ses­tä mi­nän, mei­dän ja yh­teis­ten asi­oi­den vä­lil­le. Oma kat­se ja aja­tus on hyvä pi­tää kiin­ni hy­vis­sä asi­ois­sa ja niis­sä mo­nis­sa muis­sa, jot­ka edel­leen aher­ta­vat yh­tei­sek­si hy­väk­si. Näh­dä eri­lai­set teh­tä­vät etuo­i­keu­te­na, jo­hon mi­nul­la ja meil­lä on mah­dol­li­suus.

Nämä aja­tuk­set nou­si­vat mie­lee­ni, kun mi­nua ky­syt­tiin blog­gaa­jak­si. Sik­si minä olen se, joka täs­sä nyt kir­joit­taa. Yri­tin ope­tel­la sa­no­maan ”kyl­lä”.