Ul­la Ha­lo­nen

Vuo­den vaih­tees­sa huo­mi­o­ni kiin­nit­tyi sii­hen, et­tä uu­den vuo­den lu­paus­ten si­jaan mo­nen kat­se kään­tyi ku­lu­nee­seen vuo­teen. Ys­tä­vät ja tut­ta­vat päi­vit­ti­vät some-ka­na­vil­leen yh­teen­ve­to­ja ku­lu­nees­ta vuo­des­ta. Ku­via ja kau­nii­ta sa­no­ja oli mitä eri­lai­sim­mis­ta toi­min­nois­ta ja ta­pah­tu­mis­ta – syys­tä­kin oli­vat kii­tol­li­sia.

Vä­lil­lä on hyvä py­säh­tyä kat­so­maan taak­se­päin. Mi­nä­kin ihan kir­joi­tin ylös, to­sin vain it­sel­le­ni, mitä kaik­kea vuo­den ai­ka­na ta­pah­tui. Lis­ta oli ai­ka hen­gäs­tyt­tä­vä, oli ilo­ja ja su­ru­ja, en­nal­ta tie­det­ty­jä ja täy­sin pyy­tä­mät­tä eteen tul­lei­ta asi­oi­ta. Mie­tin, et­tä jos oli­sin tien­nyt, mitä seu­raa­van vuo­den ai­ka­na on vas­tas­sa, en eh­kä oli­si us­kal­ta­nut hy­pä­tä pois va­ki­tui­ses­ta työs­tä ja koh­ta­lai­ses­ta kuu­kau­si­pal­kas­ta yrit­tä­jäk­si ja tut­ki­jak­si. Kol­man­te­na uu­te­na työ­nä sain kur­kis­taa kurs­si­suun­nit­te­li­jan ”ke­sä­työn” kaut­ta myös opis­to­e­lä­mään.

Tein siis vuo­den ti­lin­pää­tös­tä en­sim­mäis­tä ker­taa kir­jai­mel­li­ses­ti myös yrit­tä­jä­nä. Osa­sin kyl­lä en­na­koi­da, et­tei hu­maa­ni oman ajan myy­mi­seen liit­ty­vä yri­tyk­se­ni mi­kään kul­ta­kai­vos ole. Pie­nem­mäs­tä ra­ha­kuk­ka­ros­ta ja vai­keuk­sis­ta huo­li­mat­ta olen ää­ret­tö­män tyy­ty­väi­nen ja kii­tol­li­nen, et­tä puo­li­so­ni kan­nus­ta­ma­na us­kal­sin to­teut­taa toi­vee­ni ja ko­keil­la yrit­tä­jyyt­tä. Yrit­tä­jä­vuo­teen on mah­tu­nut pal­jon op­pi­mis­ta, iloa ja on­nis­tu­mi­sia. Työ­e­lä­mäs­sä­kään tyy­ty­väi­syyt­tä ei mi­ta­ta pel­käs­tään ra­hal­la.

So­si­aa­li­a­lal­la ai­em­mat­kin työ­ni ovat ol­leet tär­kei­tä, mut­ta ih­mis­ten rin­nal­la kul­ke­mi­ses­sa ja te­ra­peut­ti­na työn mer­ki­tyk­sel­li­syys on saa­nut ai­van uu­den mit­ta­luo­kan. Eri­tyi­ses­ti muu­ta­mat pa­laut­teet ovat her­kis­tä­neet mi­nua. Yk­si täy­sin us­kon­no­ton asi­ak­kaa­ni ker­toi ta­paa­mis­ten tär­key­des­tä ko­ke­van­sa, et­tä ne ei­vät ole ol­leet sat­tu­maa vaan suur­ta joh­da­tus­ta – ”Ihan niin kuin täs­sä oli­si jo­kin juju.” Eri­tyi­siä ovat ol­leet myös use­at het­ket, jois­sa olem­me yh­des­sä asi­ak­kaan kans­sa to­den­neet, et­tä us­ko kan­taa mei­dän ajal­li­sia kei­no­jam­me enem­män. Olen to­del­la ko­ke­nut te­ke­vä­ni työ­tä, jol­la on ol­lut mer­ki­tys­tä.

Tänä vuon­na en kuul­lut ai­na­kaan lä­hi­pii­ris­sä­ni lu­pauk­sia uu­del­le vuo­del­le. Toi­vot­ta­vas­ti vaa­ti­vat lu­pauk­set ovat men­neet laa­jem­min­kin pois muo­dis­ta. Ai­ka, jota eläm­me, on pa­ra­dok­saa­li­nen. Toi­saal­ta se pe­rään­kuu­lut­taa ar­mol­li­suut­ta ja lem­peyt­tä omaa it­se­ään koh­taan. Sa­maan ai­kaan pi­täi­si kui­ten­kin jat­ku­vas­ti ke­hit­tyä ja ta­voi­tel­la ai­em­paa pa­rem­paa mi­nää – uut­ta kou­lu­tus­ta, enem­män tree­niä, vä­hem­män ki­lo­ja ja niin edel­leen. On to­del­la vä­syt­tä­vää yrit­tää ol­la koko ajan jo­tain enem­män tai vä­hem­män. Voi­sim­me­ko tyy­tyä sii­hen, mitä me olem­me tai meil­lä jo on?

Minä en jak­sa­nut edes aja­tel­la uu­den vuo­den lu­pauk­sia. Hil­jaa mie­les­sä­ni lä­he­tin kui­ten­kin toi­veen ja ru­kouk­sen it­se­ni ja lä­heis­te­ni puo­les­ta Tai­vaan Isäl­le rau­hal­li­sem­mas­ta ja ter­veem­mäs­tä vuo­des­ta. En ole aja­tel­lut tänä vuon­na päi­vit­tää it­se­ä­ni, mut­ta pu­he­li­me­ni teki au­to­maat­ti­sen päi­vi­tyk­sen. Sen myö­tä näy­töl­le­ni il­maan­tui ”Päi­vä­kir­ja” -ni­mi­nen so­vel­lus. Aloi­tin kii­tol­li­suus­päi­vä­kir­jan. Tänä il­ta­na voi­sin kir­ja­ta ylös ole­va­ni kii­tol­li­nen sii­tä, et­tä pak­ka­nen lauh­tui ja pää­sin kä­ve­lyl­le, sain käy­dä seu­rois­sa, syö­dä ihan ta­val­lis­ta ruo­kaa ja nu­kah­taa ihan lep­poi­sa­na sun­nun­tai­päi­vä­nä.