Kun aloi­tin kir­joit­ta­maan tätä teks­tiä, ul­ko­na oli har­maa­ta. Vuo­den pi­mein ai­ka on kui­ten­kin jo ohit­se ja au­rin­ko vä­rit­tää tai­vaan­ran­taa päi­vien pi­den­ty­es­sä. Va­loi­sa ai­ka vuo­ro­kau­des­sa li­sään­tyy koko ajan. Toi­sen­lais­ta ajan har­maut­ta tuo tämä poik­keuk­sel­li­nen ai­ka, joka tun­tuu uu­vut­ta­val­ta mo­ni­ne ra­joi­tuk­si­neen.

Poh­ties­sa­ni elä­mää täs­sä ajas­sa mu­kaan mah­tuu sekä toi­veik­kuut­ta et­tä pel­ko­ja. Elä­män­pii­rin ra­joit­tu­mi­nen on tuo­nut eteem­me mo­nen­lais­ta huol­ta ja epä­var­muut­ta tu­le­vas­ta. Myön­tei­set uu­ti­set poik­keu­sa­jan päät­ty­mi­ses­tä luo­vat kui­ten­kin us­koa sii­hen, et­tä elä­mä pa­laa jos­kus uo­miin­sa. Olem­me ope­tel­leet elä­mään yh­teis­kun­nan ra­joi­tus­toi­mien mu­kaan. Se on py­säyt­tä­nyt mei­dät elä­män pe­ru­sa­si­oi­den ää­rel­le.

Kä­sil­lä ole­va krii­si on pan­nut miet­ti­mään elä­män ra­jal­li­suut­ta. Myös hy­vin­voin­tiin liit­ty­vis­tä te­ki­jöis­tä on tul­lut tär­keä osa elä­mää. Eri­tyi­ses­ti yh­des­sä per­heen kans­sa vie­tet­ty ai­ka on nous­sut tä­män kai­ken kes­kel­lä uu­teen ar­voon­sa.

Ar­jen ryt­mi on saat­ta­nut ai­kai­sem­min mo­nes­sa per­hees­sä ol­la niin kii­reis­tä, et­tei py­säh­ty­mi­sen het­kiä ole vä­lil­lä tah­to­nut löy­tyä kai­ken vi­ri­ke­tul­van kes­kel­lä. Olem­me nyt pa­kos­ta­kin jou­tu­neet opet­te­le­maan kii­reet­tö­myyt­tä ja py­säh­ty­mis­tä ja löy­tä­mään omas­ta lä­hiym­pä­ris­tös­tä te­ke­mis­tä ja ajan­ku­lua.

Jat­ku­es­saan jo lä­hes vuo­den tämä pan­de­mi­an ai­ka al­kaa tun­tua ras­kaal­ta. Olen it­se saa­nut loh­tua sii­tä aja­tuk­ses­ta, et­tä saan ol­la Tai­vaan Isä huo­len­pi­don al­la. Mi­nun ei tar­vit­se koh­tuut­to­mas­ti pe­lä­tä, mi­ten sel­vi­än täs­tä ajas­ta. Sii­hen liit­ty­en mie­lee­ni tu­lee lau­lun sa­nat: ”Oi kat­so­han lin­tua ok­sal­la puun, se lau­laa niin kau­niis­ti ai­na. Se kor­keim­man kii­tok­seen au­kai­see suun, sen miel­tä ei huo­let ne pai­na. Se lau­la­en Luo­jaan­sa kiit­tää.”

Vii­me vii­kon­lop­pu­na sain muis­tu­tuk­sen sii­tä, mi­ten lap­si in­nos­tuu ja iloit­see asi­ois­ta, joi­hin ei it­sel­lä tule ai­na kiin­ni­tet­tyä huo­mi­o­ta sa­mal­la ta­val­la. Kun olin aa­mi­ai­sel­la pian kak­si­vuo­ti­aan hoi­to­lap­sem­me kans­sa ja ava­sin sä­le­ver­hot, hän hih­kai­si: ”valo tuli meil­le!”

Voi sitä iloa, mikä lois­ti hä­nen sil­mis­tään. Sil­lä het­kel­lä hän py­säyt­ti mei­dät ai­kui­set tuo­hon ta­val­li­sen tun­tui­seen asi­aan. Me em­me ai­na näe ym­pä­ril­läm­me nii­tä pie­niä asi­oi­ta, joi­hin lap­si py­säh­tyy.

Tuo ilon vä­rit­tä­mä hih­kai­su vei mi­nun aja­tuk­se­ni myö­hem­min omil­le lap­suu­den po­luil­le, jois­sa au­rin­ko läm­mit­ti ihoa ja ym­pä­ril­lä oli ko­ko­nai­nen maa­il­ma. Löy­sin it­se­ni huo­let­to­ma­na pal­lo­me­kos­sa leik­kien kes­kel­tä, ei­kä mi­kään pai­na­nut miel­tä.

Ajan ku­lu­es­sa me it­se ku­kin huo­maam­me, et­tä lap­suu­den huo­let­to­muus liu­ke­nee vä­hi­tel­len pois ja eteen tu­lee huo­lia, jot­ka sä­le­ver­hon ta­voin voi­vat su­men­taa va­lon. Sik­si ai­kui­sen­kin on lupa lap­sen ta­voin in­nos­tua ja iloi­ta pie­nis­tä asi­ois­ta, sil­lä ne ovat yk­si hy­vin­voin­nin kul­ma­ki­vis­tä. In­nos­tu­nei­suus ja ilo tart­tu­vat myös ym­pä­ril­lä ole­viin ja nos­ta­vat vi­reys­ti­laa. Ajan­koh­taan liit­ty­en mei­dän kaik­kien on hyvä kään­tää kat­se tu­le­vaan ja luot­taa sii­hen, et­tä täs­tä­kin sel­vi­tään, niin kuin ih­mi­set ovat sel­vin­neet ai­ko­jen ku­lu­es­sa mo­nis­ta muis­ta­kin ko­et­te­le­muk­sis­ta.