Vau­la Es­ke­li

Jo­kin ai­ka sit­ten olin ke­säil­lan har­tau­des­sa, jos­sa pap­pi ke­hot­ti kuu­li­joi­ta miet­ti­mään, mikä on oma lem­pi­paik­ka. Paik­kaa voi ku­va­ta myös esi­mer­kik­si sa­noil­la lem­pi­koh­de, va­ki­paik­ka tai mie­li­paik­ka. Ke­ho­tus jat­kui si­ten, et­tä kul­ki­sim­me ais­tit avoi­me­na aja­tuk­sis­sam­me tuo­hon paik­kaan. Min­kä­lai­sia tun­nel­mia ja tun­tei­ta paik­ka he­rät­tää? Mikä on se asia, joka te­kee tuos­ta pai­kas­ta juu­ri sen eri­tyi­sen, jo­hon ha­lu­aa pa­la­ta yhä uu­des­taan?

Ti­lai­suu­den jäl­keen jäin miet­ti­mään ke­ho­tus­ta. Lem­pi­paik­ko­ja voi ol­la usei­ta ja nii­tä voi ol­la vai­kea eri­tel­lä. Paik­ka voi ol­la tut­tu met­sä, kal­lio tai ran­ta. Yh­tä hy­vin se voi ol­la soh­va, no­ja­tuo­li, kei­nu tai paik­ka, joka vaih­tuu ajan tai mie­li­a­lo­jen mu­kaan.

Paik­ka voi he­rät­tää mo­nen­lai­sia tun­tei­ta, sil­mät sul­ke­mal­la voi pa­laut­taa mie­leen sen tuok­su­ja, vä­re­jä ja ää­niä. Mo­net muis­tot lap­suu­des­ta liit­ty­vät jo­hon­kin tiet­tyyn paik­kaan. Jo­kin unoh­duk­sis­sa ol­lut muis­to tai ta­pah­tu­ma tu­lee mie­leen pa­la­tes­sa tu­tul­le pai­kal­le pit­kien ai­ko­jen jäl­keen­kin. Mo­net pai­kat saat­ta­vat ai­kui­se­na näyt­tää pie­nem­mil­tä kuin lap­suu­des­sa, esi­mer­kik­si ra­ken­nuk­set tai lä­hi­met­sän ki­vet tai kal­li­ot.

Pää­tin to­teut­taa haas­teen me­ne­mäl­lä omaan lem­pi­paik­kaa­ni. Paik­ka on lä­hel­lä ko­ti­a­ni ole­va met­sä. Epä­va­kai­den ja sa­teis­ten päi­vien vuok­si met­sä­reis­su siir­tyi jon­kin ver­ran, mut­ta kun sää vih­doin sel­ke­ni, läh­din käy­mään met­säs­sä. Mar­jas­tu­sa­jan­koh­das­ta huo­li­mat­ta en ot­ta­nut mu­kaan mar­jan­poi­mu­ria en­kä mar­ja-as­ti­aa vaan ka­me­ran.

Po­lul­le pääs­ty­ä­ni vas­tas­sa oli iha­na met­sän hil­jai­suus ja rau­ha. Aa­mu­päi­vän sa­teen jäl­keen ve­si­pi­sa­rat ki­mal­te­li­vat pui­den leh­dil­lä. Syk­syn heh­ku­va rus­ka ei ol­lut vie­lä vä­rit­tä­nyt mai­se­maa, mut­ta kel­las­tu­nei­ta koi­vun­leh­tiä lei­jai­li hil­jal­leen maa­han. Tu­tus­sa mar­ja­pai­kas­sa näyt­ti ole­van vie­lä mus­ti­koi­ta ja puo­lu­kat­kin pu­ner­si­vat jo kut­su­vas­ti. Ke­sän lop­pu­mi­nen tun­tui hie­man hai­ke­al­ta, mut­ta kä­vel­les­sä­ni syk­syi­ses­sä met­säs­sä mie­lee­ni tuli se upea vä­ri­lois­to, joka tun­tuu joka vuo­si ai­na yh­tä suu­rel­ta luo­jan ih­meel­tä.

Met­säs­tä ei tun­nu saa­van tar­peek­seen – mi­ten sil­mä le­pää­kään po­lul­la, puis­sa ja lä­hes­ty­vän syk­syn vä­ri­läis­kis­sä. Vuo­de­nai­ko­jen vaih­te­lu avaa ais­tit nä­ke­mään, mi­ten mo­ni­puo­li­nen ko­ti­maam­me luon­to on. Syk­syn vä­ri­lois­ton jäl­keen voi naut­tia tal­vi­ses­ta, puh­taan val­koi­ses­ta mai­se­mas­ta ja met­sän ää­net­tö­myy­des­tä. Ke­vääl­lä met­sä puh­ke­aa uu­teen lois­toon, kun puut al­ka­vat vi­her­tä­mään, eläi­met he­rää­vät tal­viu­nil­taan ja lin­nut pa­laa­vat muut­to­mat­koil­l­taan. Ke­säl­lä, kun luon­to on täy­des­sä vih­rey­des­sään, met­sä on täyn­nä elä­mää ja ää­niä lin­nun­lau­lui­neen, ok­sien ra­sah­te­lui­neen ja pui­den hu­mi­noi­neen. Nuo kaik­ki vai­kut­ta­vat sii­hen, et­tä met­sä on mi­nun­kin lem­pi­paik­ka­ni. Sin­ne on mu­ka­va pa­la­ta uu­des­taan vuo­de­na­jas­ta riip­pu­mat­ta.

Kul­kies­sa­ni met­sä­pol­kua vä­hän mat­kaa eteen­päin il­ma en­tei­li sa­det­ta. Muu­ta­mien sa­de­pi­sa­roi­den ri­po­tel­les­sa maa­han kä­ve­lin sy­vem­mäl­le met­sään ja hy­räi­lin mie­lee­ni muis­tu­nut­ta lau­lua ”Pil­vet peit­tää au­rin­gon har­maan vai­pan al­le mie­leen tuo­den ah­din­gon, hä­dän kaik­ki­al­le” (SL 232:1). Lau­lu toi mie­leen tuo­ki­on kau­an sit­ten ol­leel­ta Ame­ri­kan-mat­kal­ta. Olim­me mat­kal­la Min­ne­a­po­li­sis­ta Stony La­ken lei­ri­kes­kuk­seen. Sa­teen ro­pis­tes­sa bus­sin ik­ku­noi­hin joku mat­ka­seu­ru­ees­ta esit­ti, et­tä lau­lai­sim­me tuon lau­lun. Muis­tan, et­tä lau­loim­me sil­loin lau­lun kah­teen ker­taan – ja kuin­ka ol­la­kaan, Tai­vaan Isä an­toi lou­nai­sen tuu­len pes­tä pil­vet pois, niin kuin lau­lus­sa sa­not­tiin.

Mi­nä­kään en kas­tu­nut met­sä­reis­su­ni ai­ka­na ja sain tal­ti­oi­tua ka­me­raa­ni syys­ke­sän ku­via. Suo­pur­su­var­vik­ko­jen kes­kel­lä kä­vel­les­sä niis­tä hais­toi vie­lä mel­ko voi­mak­kaan tuok­sun, mikä vei aja­tuk­set kes­ki­ke­sän läm­pi­miin päi­viin. Lä­hei­nen, jä­kä­län peit­tä­mä kal­lio lois­ti hen­nos­sa au­rin­gon­pais­tees­sa en­nen ko­tiin­läh­tö­ä­ni. Tun­sin, mi­ten met­sän mo­ni­muo­toi­suus an­toi kiin­ne­koh­tia kai­kil­le ais­teil­le ja rai­kas sää vir­kis­ti miel­tä.