Vaula Eskeli
Jokin aika sitten olin kesäillan hartaudessa, jossa pappi kehotti kuulijoita miettimään, mikä on oma lempipaikka. Paikkaa voi kuvata myös esimerkiksi sanoilla lempikohde, vakipaikka tai mielipaikka. Kehotus jatkui siten, että kulkisimme aistit avoimena ajatuksissamme tuohon paikkaan. Minkälaisia tunnelmia ja tunteita paikka herättää? Mikä on se asia, joka tekee tuosta paikasta juuri sen erityisen, johon haluaa palata yhä uudestaan?
Tilaisuuden jälkeen jäin miettimään kehotusta. Lempipaikkoja voi olla useita ja niitä voi olla vaikea eritellä. Paikka voi olla tuttu metsä, kallio tai ranta. Yhtä hyvin se voi olla sohva, nojatuoli, keinu tai paikka, joka vaihtuu ajan tai mielialojen mukaan.
Paikka voi herättää monenlaisia tunteita, silmät sulkemalla voi palauttaa mieleen sen tuoksuja, värejä ja ääniä. Monet muistot lapsuudesta liittyvät johonkin tiettyyn paikkaan. Jokin unohduksissa ollut muisto tai tapahtuma tulee mieleen palatessa tutulle paikalle pitkien aikojen jälkeenkin. Monet paikat saattavat aikuisena näyttää pienemmiltä kuin lapsuudessa, esimerkiksi rakennukset tai lähimetsän kivet tai kalliot.
Päätin toteuttaa haasteen menemällä omaan lempipaikkaani. Paikka on lähellä kotiani oleva metsä. Epävakaiden ja sateisten päivien vuoksi metsäreissu siirtyi jonkin verran, mutta kun sää vihdoin selkeni, lähdin käymään metsässä. Marjastusajankohdasta huolimatta en ottanut mukaan marjanpoimuria enkä marja-astiaa vaan kameran.
Polulle päästyäni vastassa oli ihana metsän hiljaisuus ja rauha. Aamupäivän sateen jälkeen vesipisarat kimaltelivat puiden lehdillä. Syksyn hehkuva ruska ei ollut vielä värittänyt maisemaa, mutta kellastuneita koivunlehtiä leijaili hiljalleen maahan. Tutussa marjapaikassa näytti olevan vielä mustikoita ja puolukatkin punersivat jo kutsuvasti. Kesän loppuminen tuntui hieman haikealta, mutta kävellessäni syksyisessä metsässä mieleeni tuli se upea väriloisto, joka tuntuu joka vuosi aina yhtä suurelta luojan ihmeeltä.
Metsästä ei tunnu saavan tarpeekseen – miten silmä lepääkään polulla, puissa ja lähestyvän syksyn väriläiskissä. Vuodenaikojen vaihtelu avaa aistit näkemään, miten monipuolinen kotimaamme luonto on. Syksyn väriloiston jälkeen voi nauttia talvisesta, puhtaan valkoisesta maisemasta ja metsän äänettömyydestä. Keväällä metsä puhkeaa uuteen loistoon, kun puut alkavat vihertämään, eläimet heräävät talviuniltaan ja linnut palaavat muuttomatkoilltaan. Kesällä, kun luonto on täydessä vihreydessään, metsä on täynnä elämää ja ääniä linnunlauluineen, oksien rasahteluineen ja puiden huminoineen. Nuo kaikki vaikuttavat siihen, että metsä on minunkin lempipaikkani. Sinne on mukava palata uudestaan vuodenajasta riippumatta.
Kulkiessani metsäpolkua vähän matkaa eteenpäin ilma enteili sadetta. Muutamien sadepisaroiden ripotellessa maahan kävelin syvemmälle metsään ja hyräilin mieleeni muistunutta laulua ”Pilvet peittää auringon harmaan vaipan alle mieleen tuoden ahdingon, hädän kaikkialle” (SL 232:1). Laulu toi mieleen tuokion kauan sitten olleelta Amerikan-matkalta. Olimme matkalla Minneapolisista Stony Laken leirikeskukseen. Sateen ropistessa bussin ikkunoihin joku matkaseurueesta esitti, että laulaisimme tuon laulun. Muistan, että lauloimme silloin laulun kahteen kertaan – ja kuinka ollakaan, Taivaan Isä antoi lounaisen tuulen pestä pilvet pois, niin kuin laulussa sanottiin.
Minäkään en kastunut metsäreissuni aikana ja sain taltioitua kameraani syyskesän kuvia. Suopursuvarvikkojen keskellä kävellessä niistä haistoi vielä melko voimakkaan tuoksun, mikä vei ajatukset keskikesän lämpimiin päiviin. Läheinen, jäkälän peittämä kallio loisti hennossa auringonpaisteessa ennen kotiinlähtöäni. Tunsin, miten metsän monimuotoisuus antoi kiinnekohtia kaikille aisteille ja raikas sää virkisti mieltä.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys