Me vint­ta­sim­me pyö­ril­lä vas­ta­tuu­leen. Minä va­li­tin vä­hän, sil­lä tun­tui, et­tä pyö­rä­ni ei kul­je mi­hin­kään ja pa­le­lee. Olem­me nyt ka­ran­tee­ni­a­jan käy­neet len­kil­lä kah­des­taan joka ai­nut il­ta. Mie­he­ni pyy­si mi­nua aja­maan viis­tos­ti hä­nen vie­rel­lään, jo­ten hän pys­tyi toi­mi­maan tuu­len­suo­ja­na mi­nul­le. Kuin­ka ro­mant­tis­ta!

Minä yh­täk­kiä muis­tin, et­tä Tun­tu­ri­ni on yli 20 vuot­ta van­ha. Se on yh­tä van­ha kuin avi­o­liit­tom­me. Sain pyö­rän huo­men­lah­jak­si. Me mie­tim­me nau­ra­en, et­tä on­ko sii­nä jo­tain ver­taus­ku­val­lis­ta mei­dän avi­o­lii­tol­le: vä­hän kan­kea ja ruos­tei­nen, mut­ta luo­tet­ta­va ja us­kol­li­nen, jos­kus yl­lät­tä­vä­kin.

Yh­täk­kiä tuli hir­vit­tä­vän kii­tol­li­nen olo. Olem­me saa­neet ol­la yh­des­sä näin mon­ta vuot­ta ja yhä viih­dym­me tois­tem­me seu­ras­sa. Mi­ten ar­vo­kas asia se on­kaan. Vä­lil­lä toi­nen tun­tuu oi­kein ra­sit­ta­val­ta, ei­kä hän­tä mi­ten­kään pys­ty ym­mär­tä­mään, mut­ta jo sa­ma­na päi­vä­nä hän tun­tuu­kin huip­pu­tyy­pil­tä.

Sii­nä pyö­räil­les­säm­me aloim­me muis­tel­la seu­rus­te­lum­me al­ku­ai­ko­ja ja sitä ai­kaa, kun tu­tus­tuim­me. Me tu­tus­tuim­me Sii­ka­tör­män lei­ril­lä. It­se olin ol­lut jo mo­ne­na ke­sä­nä ke­hi­tys­vam­mais­ten lei­ril­lä oh­jaa­ja­na.

Sinä ke­sä­nä Mal­la ja Köpi oli­vat lei­ri-isän­tä­pa­ris­kun­ta ja he oli­vat kut­su­neet yh­dek­si uu­dek­si lei­ri­oh­jaa­jak­si jon­kun Jan­nen Sei­nä­jo­el­ta. Hän vai­kut­ti heti rei­lul­ta ja vä­lit­tö­mäl­tä tyy­pil­tä. Minä ilah­duin, kun kuu­lin, et­tä hän on saa­nut opis­ke­lu­pai­kan Ou­lun yli­o­pis­tos­ta. Jut­te­lim­me sil­loin täl­löin seu­rois­sa ja jos­kus ky­läi­lim­me tois­tem­me luo­na.

Muis­tan, mi­ten tus­kal­li­sel­ta tun­tui, kun jos­sa­kin vai­hees­sa ta­ju­sin ihas­tu­nee­ni hä­neen, en­kä tien­nyt hä­nen tun­teis­taan vie­lä mi­tään. En ol­lut kos­kaan ai­em­min ko­ke­nut vas­taa­vaa.

Olin toki ihas­tu­nut ai­em­min­kin, mut­ta huo­man­nut, et­tä vaik­ka po­ru­kas­sa jut­tu oli luis­ta­nut hy­vin, kah­des­taan ei ol­lut­kaan oi­kein mi­tään sa­not­ta­vaa. Olin tus­kail­lut, et­tä mis­tä voin tie­tää, kuka on se oi­kea. Olin miet­ti­nyt, et­tä mikä mi­nus­sa on vi­ka­na, et­tä jos ihas­tuin jo­hon­ku­hun ja sain vas­ta­kai­kua, minä ve­täy­dyn­kin kuo­ree­ni ja kiin­nos­tuk­se­ni lo­pah­ti.

Olin kuul­lut sa­not­ta­van, et­tä kyl­lä sen sit­ten tie­tää, kun sen oi­ke­an koh­taa. Nyt mi­nä­kin sen ta­ju­sin, mut­ta ta­ju­si­ko hän? Mi­nus­ta oli erit­täin help­poa ja kiin­nos­ta­vaa ju­tel­la hä­nen kans­saan. Ha­lu­sin tu­tus­tua mah­dol­li­sim­man hy­vin ja sa­maan ai­kaan pel­kä­sin, et­tä ihas­tun koko ajan enem­män ja ju­tus­ta ei tu­le­kaan mi­tään.

En ol­lut elä­mäs­sä­ni kos­kaan ai­em­min rää­ky­nyt ke­nen­kään po­jan vuok­si ja nyt rää­yin ja tus­kit­te­lin ti­lan­net­ta sis­kol­le­ni ja ys­tä­väl­le­ni. En ha­lun­nut ra­kas­tua, sil­lä pel­kä­sin, et­tä ro­mah­dan, jos en saa­kaan hän­tä.

Olim­me vies­ti­tel­leet ah­ke­ras­ti, mut­ta vih­doin hän soit­ti ja pyy­si kä­ve­lyl­le. Hän eh­dot­ti, et­tä läh­ti­sin kä­ve­le­mään Laa­ni­las­ta hän­tä vas­taan. Hän läh­ti­si muu­ta­man ki­lo­met­rin pääs­tä Kai­jon­har­jus­ta ja tref­fai­sim­me Kuu­sa­mon­tien sil­ta­työ­maal­la. Sii­nä me sit­ten jut­te­lim­me ja myön­sim­me toi­sil­lem­me, et­tä olem­me aut­ta­mat­to­mas­ti ra­kas­tu­neet – tai em­me me vie­lä sil­loin niin toh­ti­neet sa­noa. Minä sa­noin, et­tä eh­kä vä­hän ihas­tu­nut ja hän sa­noi, et­tä oot eh­kä mu­ka­vin tyt­tö, ketä tun­nen.

Kun hän eh­dot­ti seu­rus­te­lun aloit­ta­mis­ta, minä sa­noin, et­tä ale­taan vaan, mut­ta vas­ta myö­hem­min. Ajat­te­lin, et­tä vas­ta muu­ta­man kuu­kau­den pääs­tä, mut­ta kun hän jo seu­raa­va­na sun­nun­tai­na ky­syi, et­tä saa­ko tul­la is­tu­maan vie­ree­ni seu­rois­sa, lu­pa­sin. Seu­ro­jen jäl­keen pu­he­li­mem­me al­koi­vat lau­laa on­nit­te­lu­vies­te­jä. Sii­nä sitä ol­tiin yh­des­sä sa­man pul­man edes­sä: kiit­te­lem­me­kö vai kiel­läm­me­kö kai­ken. Kiit­te­lim­me, ja jo sa­ma­na il­ta­na kä­ve­lim­me käsi kä­des­sä. Me pu­huim­me pal­jon ja kai­kes­ta. Ha­lu­sin tie­tää hä­nes­tä kai­ken ja ker­toa it­ses­tä­ni kai­ken.

Vaik­kei kai ku­kaan kai­paa neu­vo­ja kes­ki-ikäi­sel­tä tä­dil­tä, niin neu­von kui­ten­kin. Jos joku mi­nun lail­la­ni ky­se­lee, et­tä mis­tä voin tie­tää, kuka on se oi­kea, niin jos olet löy­tä­nyt ih­mi­sen, joka ha­lu­aa kuun­nel­la si­nua ja jos si­nä­kin ha­lu­at kuun­nel­la hän­tä, saat­taa ol­la, et­tä olet löy­tä­nyt sen oi­ke­an.

Jos mo­lem­pia kiin­nos­ta­vat toi­sen aja­tuk­set, his­to­ria, suku, ys­tä­vät, niin saat­taa ol­la, et­tä olet löy­tä­nyt juu­ri sen oi­ke­an. Jos pys­tyt­te pu­hu­maan kai­kes­ta ja tei­dän vä­lil­län­ne ei ole sa­lai­suuk­sia, saat­taa ol­la, et­tä olet löy­tä­nyt sen oi­ke­an. Jos pys­tyt­te jo alus­sa ker­to­maan ar­vois­tan­ne ja pei­laa­maan nii­tä toi­siin­sa, ei­kä niis­sä ole kau­he­an suur­ta ris­ti­rii­taa, saat­taa ol­la, et­tä olet löy­tä­nyt sen oi­ke­an.

Jos si­nua nau­rat­ta­vat hä­nen jut­tun­sa tai hän­tä si­nun, jos hän on sil­mis­sä­si mu­ka­van nä­köi­nen ja sinä hä­nen, ja jos tei­dän vä­lil­län­ne on li­säk­si säh­köä, eh­kä hän on juu­ri si­nul­le se. Jos hän on sa­mal­la ta­val­la sy­dä­mes­tään us­ko­vai­nen ja hän­kin ajat­te­lee, et­tä teil­lä on yh­tei­nen ta­voi­te, eli­ni­käi­nen avi­o­liit­to, ota hä­net, jos saat. Vaan saat­taa­pa ol­la, et­tei nämä neu­vot pä­de­kään ja löy­dät sil­ti sen oi­ke­an tai olet löy­tä­mät­tä.