JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Kohtaamisia kirjoittamalla

26.1.2021 6.15

Juttua muokattu:

22.1. 12:02
2021012212023320210126061500

Ra­nu­an opis­to­seu­rois­sa mei­tä lä­hes­tyi yh­täk­kiä mies hy­mys­sä suin ja käsi ojos­sa. Me eh­dim­me vä­hän häm­men­tyä, et­tä on­ko hän joku tut­tu, jota em­me muis­ta. Hän esit­täy­tyi ja muis­tin, et­tä olen saa­nut hä­nel­tä säh­kö­pos­tia erään blo­gi­teks­ti­ni jäl­keen. Sen teks­tin, jos­sa ker­roin mie­he­ni jou­tu­neen pu­hu­jan teh­tä­vään. Hän oli jou­tu­nut sa­maan vir­kaan vä­hän ai­em­min ja tun­si myö­tä­tun­toa sa­mais­tu­en mei­dän ti­lan­tee­seem­me.

Muis­tan, mi­ten hä­nen lä­het­tä­män­sä vies­ti läm­mit­ti miel­tä ja luin sen mie­hel­le­ni, ku­ten luin muut­kin vies­tit, joi­ta sil­loin sain. Niis­tä vies­teis­tä huo­kui läm­pö ja toi­veik­kuus, ja tuli olo, et­tä eh­kä me täs­tä­kin sel­vi­äm­me. Jut­te­lim­me per­hei­nä tois­tem­me kans­sa, ja tun­tui ihan tu­tul­ta ja ko­toi­sal­ta. Koh­taa­mi­ses­ta jäi läm­min olo, ja sen muis­te­le­mi­nen nos­taa yhä kyy­ne­leet sil­miin.

Tuli tun­ne, et­tä tä­mä­kin tar­koi­tus oli sil­lä, et­tä suos­tuin Päi­vä­mie­hen blo­gis­tik­si, vaik­ka pyy­det­tä­es­sä ajat­te­lin, et­ten iki­nä! Kun olin tyt­tä­rie­ni kans­sa Te­ne­rif­fal­la, is­tuin hie­kal­la ja kat­se­lin, kun tyt­tä­re­ni snork­la­si­vat. Yri­tin ren­tou­tua, mut­ta juu­ri lu­ke­ma­ni säh­kö­pos­ti­vies­ti sai aja­tuk­se­ni sur­raa­maan. Help­po vas­taus: ei – vai pi­täi­si­kö sit­ten­kin?

Olin kir­joit­ta­nut jo vuo­sia omaa blo­gi­a­ni kei­nu­tuo­lis­ta kä­sin. Ajat­te­lin, et­tä vaik­ka ker­ron sii­nä ison per­heen ar­jes­ta, olen niin ar­ka us­kos­ta­ni, et­ten us­kal­tai­si sii­tä jul­ki­ses­ti ker­toa. Toi­saal­ta tun­tui, et­tä pi­täi­si ol­la jo­ten­kin eri­tyi­sem­pi.

Pel­kä­sin myös ne­ga­tii­vis­ta pa­lau­tet­ta tai jopa pilk­kaa. Tie­sin ole­va­ni niin herk­kä, et­tä saat­tai­sin jää­dä ry­pe­mään sii­hen pit­käk­si­kin ai­kaa. Tie­sin, et­tä pil­kut ei­vät mi­nul­la ai­na osu koh­dil­leen, mut­ta myös sen, et­tä toi­mi­tus var­mas­ti oi­ko­lu­ki­si teks­ti­ni. Han­na toi­mi­tuk­ses­ta sa­noi hei­dän odot­ta­van ihan ar­ki­sia teks­te­jä, et­tei nii­den tar­vit­si­si ol­la eri­tyi­sen us­kon­nol­li­sia vaan kuin ik­ku­noi­ta ta­val­li­seen us­ko­vai­sen elä­mään.

Han­na ker­toi, et­tä he ha­lu­a­vat blo­gis­tien ole­van eri­lai­sia, eri-ikäi­siä ja eri­lai­sis­sa elä­män­ti­lan­teis­sa elä­viä us­ko­vai­sia. Suos­tuin ja sen jäl­keen olen an­ta­nut aja­tus­ten vir­ra­ta. Olen kir­joit­ta­nut mitä mil­loin­kin on tul­lut mie­leen. Jot­kut aja­tuk­set ovat tun­tu­neet tär­keil­tä kir­joit­taa ja toi­set on hä­dis­sään pu­ris­tet­tu, kun vuo­ro­ni on tul­lut. Var­maan kai­kis­ta kir­joit­ta­jis­ta tun­tuu vä­lil­lä sil­tä, et­tei ole sa­not­ta­vaa tai et­tä täs­sä ei ole mi­tään jär­keä. Vä­lil­lä on ol­lut stres­saa­vaa kek­siä kir­joi­tet­ta­vaa täy­den ar­jen kes­kel­lä.

Joi­den­kin teks­tien koh­dal­la olen poh­ti­nut sitä, et­tä jos ha­lu­an kir­joit­taa re­hel­li­ses­ti, mi­ten teen sen niin, et­ten si­lot­te­le, mut­ten saa­ta ke­tään lä­heis­tä­ni huo­noon va­loon. Olen ki­puil­lut sen kans­sa, et­tä lu­kee­ko­han teks­ti­ä­ni ku­kaan tai vaik­ka lu­ki­si­kin, niin on­ko sil­lä mi­tään mer­ki­tys­tä. Jos­kus olen kuul­lut, et­tä teks­ti­ä­ni on lu­et­tu nuor­te­nil­lois­sa tai bus­si­mat­kal­la ja jos­sain per­hees­sä jopa lap­si­rau­koil­le il­ta­lu­ke­mi­sek­si. Tämä on tun­tu­nut häm­men­tä­väl­le, hä­vet­tä­väl­le, mut­ta sa­mal­la tosi hy­väl­le. Sel­lai­sel­le, et­tä eh­kä teks­ti­ni on an­ta­nut jol­le­kin jo­tain.

Kun kir­joi­tin vas­ti­kään pät­kän rak­kaus­ta­ri­nas­tam­me, sain vies­tiä nai­sel­ta, joka toi­voo yhä löy­tä­vän­sä sen oi­ke­an. Lu­pa­sin muis­taa hän­tä ru­kouk­sis­sa­ni ja olen muis­ta­nut­kin. Vaih­doim­me hä­nen kans­saan use­am­man­kin vies­tin. Hän tun­tuu tu­tul­ta, vaik­ken edes tie­dä hä­nen ul­ko­nä­kö­ään. Olen saa­nut myös herk­kiä ja hen­ki­lö­koh­tai­sia vies­te­jä. Kan­nan nii­tä kuin aar­tei­ta sy­dä­me­ni al­la. Ne ovat vah­vis­ta­neet omaa us­ko­a­ni.

Pel­ko sii­tä, et­tä sai­sin ne­ga­tii­vis­ta pa­lau­tet­ta tai tu­li­sin jo­ten­kin lyn­ka­tuk­si, on osoit­ta­nut tur­hak­si. Olen saa­nut vies­te­jä, jois­sa joku on ja­ka­nut ko­ke­muk­si­aan tai ker­to­nut, et­tä teks­ti kos­ket­ti. Jois­ta­kin teks­teis­tä olen saa­nut pal­jon­kin pa­lau­tet­ta. Ne ovat tun­tu­neet kuin hel­mil­tä ar­kis­ten aja­tus­ten ja as­kar­ten kes­kel­lä. Niil­lä on ol­lut us­ko­ma­ton voi­ma, ja olen saa­nut vir­taa kir­joit­taa seu­raa­van­kin teks­tin.

Sy­dä­mel­li­nen kii­tos jo­kai­sel­le, jol­ta olen vies­tiä saa­nut. Olen kii­tol­li­nen myös jo­kai­ses­ta koh­taa­mi­ses­ta, mitä tämä kir­joit­ta­mi­nen on tuo­nut. Mi­nun on ai­ka väis­tyä täs­tä teh­tä­väs­tä. Jos si­nua pyy­de­tään blo­gis­tik­si, niin suos­tu­pa! Täs­sä­kin teh­tä­väs­sä saat­taa käy­dä niin, et­tä saat it­sel­le­si­kin jo­tain.

Ter­vei­sin Vir­pi

VirpiMäkinen
Minulla on keltainen keinutuoli. Se on minun ensimmäinen omilla rahoilla hankkimani huonekalu. Ostin sen vanhojen tavaroiden liikkeestä Pattijoelta, josta olen kotoisin. Se on kulkenut mukanani ensin Ouluun ja siellä moneen eri asuntoon. Sitten se muutti kanssamme Kuortaneelle ja sieltä Seinäjoelle, jossa nyt asumme. Istun siinä ihmettelemässä elämää maalaten, kirjoittaen tai vielä tärkeämpää: lapsiamme sylitellen. Voit kirjoittaa minulle: virpi@keltainenkeinutuoli.fi
16.4.2024

Hän virvoittaa minun sieluni, hän ohjaa minua oikeaa tietä nimensä kunnian tähden. Ps. 23:3

Viikon kysymys