Tar­ja Kor­ri

Mi­ten no­pe­aa kesä taas me­ni­kään. Kou­lu­jen päät­tä­jäis­päi­vä­nä on ai­na pal­jon haa­vei­ta ja toi­vei­ta, mitä kaik­kea ke­säl­lä voi­si­kaan teh­dä. Tänä ke­sä­nä em­me eh­ti­neet per­heen kans­sa lo­mail­la muu­ta­maa päi­vää enem­pää. Kol­men yön reis­su La­pis­sa ja yk­si päi­vä hu­vi­puis­tos­sa oli yh­teis­tä lo­maa. Li­säk­si pää­sim­me Su­vi­seu­roi­hin ja Reis­jär­ven opis­to­seu­roi­hin.

Su­vi­seu­rois­sa oli­kin hyvä ol­la. Oli hy­vin läm­min­tä, sa­det­ta ja vä­hän vil­pois­ta­kin ke­liä. Mat­ka vau­nul­ta kes­kus­ken­täl­le oli oi­kein so­pi­va päi­vän lenk­kiä aja­tel­len. Joka päi­vä tuli kä­vel­tyä muu­ta­mia ki­lo­met­re­jä ihan huo­maa­mat­ta. Työ­vuo­ro­ja­kin meil­lä oli. Kun en pys­ty­nyt te­ke­mään omia vuo­ro­ja­ni sai­raus­lo­man ta­kia, mie­he­ni teki niis­tä toi­sen. Sain­kin sit­ten mo­neen ker­taan kuul­la, mis­tä olin jää­nyt pait­si, kun en pääs­syt työ­vuo­roo­ni. Työ oli ol­lut ai­ka help­po ja työ­ka­ve­rit niin mu­ka­via, et­tei ol­lut mei­nan­nut malt­taa pois läh­teä.

Seu­ra­pu­hei­ta jäi vie­lä pal­jon tal­vel­la kuun­nel­ta­vik­si. Isos­sa tel­tas­sa ja omal­la vau­nul­la pys­tyi kuun­te­le­maan hy­vin, mut­ta ken­täl­lä ol­les­sa ja ys­tä­viä ju­tut­ta­es­sa jää pal­jon kuu­le­mat­ta. Myös mon­ta ke­sä­seu­ra­ra­di­on oh­jel­maa on vie­lä kuun­te­le­mat­ta.

Vaik­ka Su­vi­seu­ro­jen ul­koi­sia puit­tei­ta ke­hi­te­tään koko ajan, tär­kein asia ei ole muut­tu­nut. Pää­o­sas­sa ovat seu­ra­pu­heet, eh­tool­li­sen viet­to ja lau­la­mi­nen. Kun seu­ra­ra­di­os­ta vä­lil­lä kuu­lee van­hem­pia pu­hei­ta, voi eh­kä huo­ma­ta, et­tä pu­heen tyy­li on muut­tu­nut mut­ta sa­no­ma ei. Tä­män­kin ke­sän seu­ra­pu­heis­sa ol­tiin ajan­koh­tais­ten asi­oi­den ää­rel­lä vah­vas­ti Raa­mat­tuun pe­rus­tu­en. Olen mo­nes­ti aja­tel­lut, et­tä pu­heet ovat lem­pei­tä ja kut­su­via. "Ää­nel­län­sä lem­pe­äl­lä omi­an­sa hoi­taa hän. Läh­teel­län­sä ja­noi­sil­le juot­taa vet­tä elä­män." (SL 100:2.)

Su­vi­seu­rois­sa nä­kee yleen­sä tut­tu­ja ih­mi­siä lä­hel­tä ja kau­em­paa. Ai­na ei pys­ty jää­mään jut­tu­sil­le, kun on me­nos­sa syö­mään, ves­saan, telt­taan, ta­paa­mi­seen, vau­nul­le tai jo­hon­kin. Var­sin­kaan las­ten kans­sa kul­kies­sa py­säh­dyk­set ei­vät voi vält­tä­mät­tä ol­la ko­vin pit­kiä. Ru­tii­ni­kuu­lu­mi­set, ku­ten "Mil­loin olet­te tul­leet ja mis­sä tei­dän vau­nun­ne on?", eh­di­tään kyl­lä vaih­taa. "Oli­pa kiva näh­dä", "Tul­kaa käy­mään" tai "Pi­de­tään yh­teyt­tä" -sa­non­nat ei­vät mie­les­tä­ni ole myös­kään mer­ki­tyk­set­tö­miä.

Kun näen jon­kun ih­mi­sen Su­vi­seu­rois­sa tai seu­rois­sa, tie­dän, et­tä hän on pi­tä­nyt asi­aa niin tär­ke­ä­nä, et­tä on pan­nut sen kai­ken muun edel­le. Tai jos saan vaik­ka ohi­men­nen­kin kut­sun tul­la käy­mään, voin ot­taa sen to­des­ta, ja eh­kä jos­kus ohi­kul­ku­mat­kal­la tai var­ta var­ten läh­det­ty­nä ky­läi­ly to­teu­tuu. Pi­kai­nen nä­ke­mi­nen seu­rois­sa voi joh­taa sii­hen, et­tä ale­taan­kin uu­des­taan pi­tää yh­teyt­tä pit­kän ajan jäl­keen. Jo­kai­nen koh­taa­mi­nen voi ol­la hy­vin­kin tär­keä.

Mikä saa ih­mi­set läh­te­mään ke­sä­seu­roi­hin? Vaik­ka ny­ky­ään voi­daan seu­ra­ta ke­le­jä ja sää­tä lä­hes het­ki het­kel­tä ja tie­de­tään, et­tä sa­det­ta ja ku­ra­ke­liä on tie­dos­sa, niin sil­ti ih­mi­set tu­le­vat ai­na vain uu­del­leen lei­ri­o­lo­suh­tei­siin. Läh­de­tään mon­ta ker­taa ke­säs­sä iso­jen­kin per­hei­den kans­sa. Kun it­sel­lä on jo isot lap­set ja seu­ra­ton­tit oli­vat ai­ka kui­val­la pai­kal­la, niin ih­me­tel­len ja ihas­tel­len kat­se­lin, mi­ten hie­nos­ti van­hem­mat hoi­te­li­vat vä­lil­lä ai­ka ku­rai­si­a­kin lap­sia. Ja taas, kun pyyk­ki­vuo­ret ja sot­kut on sel­vi­tet­ty, vai­keu­det unoh­tu­vat ja ale­taan odot­taa seu­raa­van ke­sän seu­ro­ja. Tut­tu ja tur­val­li­nen sa­no­ma, ys­tä­vät ja us­ko­vais­ten yh­teys saa­vat ai­kaan ha­lun läh­teä uu­des­taan.

"Tuo­reen ruo­hon lai­tu­mel­la kyl­läi­sik­si ruo­ki­taan" (SL 100:3). Olen kuul­lut lei­kil­li­ses­ti ver­rat­ta­van ke­sän seu­ro­ja lai­dun­kau­teen ja tal­vi­kaut­ta si­sä­ruo­kin­taan. Lai­dun­kau­si on nyt päät­ty­mäs­sä täl­tä ke­säl­tä, ja rau­ha­nyh­dis­tyk­sil­lä al­kaa mo­nen­lai­nen toi­min­ta. Ku­ten ke­sä­seu­rat, rau­ha­nyh­dis­tyk­sen toi­min­ta­kin tar­vit­see työn­te­ki­jöi­tä ja vas­tuun­kan­ta­jia. Ju­ma­lal­la ei ole lah­ja­ton­ta las­ta, ja voim­me omal­la lah­jal­lam­me pal­vel­la toi­sia. Jo­kai­nen työ­vuo­ro on yh­tä ar­vo­kas, oli­pa se iso tai pie­ni. Jos ei ole mah­dol­li­suut­ta ot­taa työ­vuo­roa, on ole­mas­sa myös ru­kouk­sen lah­ja. Se on oi­kein hyvä lah­ja käy­tet­tä­väk­si. Voim­me ru­koil­la siu­naus­ta al­ka­val­le toi­min­ta­kau­del­le.