Tar­ja Kor­ri

Sain erää­nä päi­vä­nä pu­he­lin­soi­ton, jos­sa mi­nua pyy­det­tiin sä­es­tä­jäk­si vart­tu­nei­den ker­hoon. En­sim­mäi­nen aja­tus oli, et­tä en­hän minä mil­lään eh­di, kun olen jo niin mon­ta hom­maa suun­ni­tel­lut sil­le päi­väl­le. Soit­ta­ja ker­toi, et­tä ker­hon pi­to­vuo­ro tuli hä­nel­le­kin no­pe­al­la ai­ka­tau­lul­la, kun var­si­nai­nen ve­tä­jä oli es­ty­nyt. Hän ker­toi myös, mi­ten hän oli jo soit­ta­nut use­am­mal­le sä­es­tä­jäl­le ei­kä ke­nel­le­kään so­pi­nut. Aloin hel­tyä ja lu­pa­sin tul­la. Van­has­ta ko­ke­muk­ses­ta tie­sin, et­tä suun­nit­te­le­ma­ni ko­ti­työt ei­vät kar­kaa ei­vät­kä ka­toa mi­hin­kään sil­lä ai­kaa, kun olen pois­sa, vaan odot­ta­vat kyl­lä vaik­ka seu­raa­vaan päi­vään.

Ker­hos­sa oli run­saas­ti vä­keä pai­kal­la. Aluk­si lau­let­tiin lau­lu pois­nuk­ku­neen vel­jen muis­tol­le. Esi­lau­la­jan va­lit­se­ma al­ku­vir­si 577 ku­vas­ti hy­vin vii­meis­ten ai­ko­jen tun­nel­mia: ”Sun kä­tes, Her­ra, voi­mak­kaan suo ol­la tur­va Suo­men­maan niin so­das­sa kuin rau­has­sa ja mur­heen, on­nen ai­ka­na.” So­dan uh­ka oli vah­vas­ti läs­nä, ja seu­raa­va­na aa­mu­na Ve­nä­jä hyök­kä­si­kin Uk­rai­naan. Seu­ra­pu­hu­jan loh­dul­li­nen puhe rau­hoit­ti kuu­li­joi­ta. Kaik­ki asi­at ovat Ju­ma­lan tie­dos­sa, ja hän pi­tää meis­tä huo­len. Voim­me jo­kai­nen ru­koil­la maa­il­man­rau­han ja oman isän­maam­me puo­les­ta.

Kah­vi­tau­on jäl­keen oh­jel­mas­sa oli vä­läh­dyk­siä Eli­as Lön­n­ro­tin elä­mäs­tä sekä kan­te­leen­soit­toa tu­le­vaan Ka­le­va­lan päi­vään liit­ty­en. Ker­hon ve­tä­jä ker­toi myös isän­sä ko­ke­muk­sia sota-ajal­ta. Kä­sis­tään kä­te­vää mies­tä oli pyy­det­ty te­ke­mään ve­nei­tä so­ti­lai­den käyt­töön. Ka­ve­ri­na hä­nel­lä oli ol­lut uk­rai­na­lai­sia so­ta­van­ke­ja. He oli­vat ol­leet ah­ke­ria mie­hiä, ja heis­tä oli tul­lut ys­tä­viä. Kun oli tul­lut eron ai­ka, kaik­ki oli­vat it­ke­neet.

Tu­le­vai­suu­den suun­ni­tel­mis­sa vart­tu­nei­den ker­hos­sa oli Kal­li­on lei­ri­päi­vä ja Ou­lun vart­tu­nei­den ker­hon vie­rai­lu. Näi­den suun­ni­tel­mien pe­rään li­sät­tiin nöy­rä pyyn­tö ”Jos Ju­ma­la suo”. Ti­lai­suu­des­sa oli sel­väs­ti ais­tit­ta­vis­sa, mi­ten tär­ke­ää yh­tei­nen ko­koon­tu­mi­nen ja halu näh­dä toi­sia ih­mi­siä on pit­kän tau­on jäl­keen. Vaik­ka maa­il­man ti­lan­ne vai­kut­ti uh­kaa­val­ta, nau­ru ja pu­heen­so­ri­na vies­tit­ti­vät ilos­ta ja rau­has­ta. Lau­loim­me vie­lä muu­ta­mia Sii­o­nin lau­lu­ja, ja lo­puk­si oli ar­von­taa.

Omat ko­ke­muk­se­ni ker­ho­toi­min­nas­ta ovat tyt­tö­ker­hos­sa käy­mi­nen ja päi­vä­ker­hon oh­jaa­ja­na toi­mi­mi­nen. Van­hus­ten­ker­hos­sa olen ol­lut muu­ta­mia ker­to­ja sä­es­tä­jä­nä. Vaik­ka ikä­ryh­mä ja oh­jel­ma on eri­lai­nen, yk­si ai­he on sama kai­kis­sa. Ker­ho­jen tär­kein ja en­sim­mäi­nen osuus on Ju­ma­lan sa­nan ää­rel­le hil­jen­ty­mi­nen. Jo­kai­ses­sa ker­hos­sa on kuu­lu­nut evan­ke­liu­min loh­dul­li­nen sa­no­ma.

Oli ih­meel­li­nen olo ol­la kes­kel­lä ar­kis­ta kes­ki­viik­koa seu­rois­sa. Pari tun­tia kes­tä­neen ker­hon ja hy­vien kah­vien ja oh­jel­man jäl­keen sekä kah­vi­pa­ket­tia rik­kaam­pa­na läh­din ko­tiin. Sain pal­ve­lu­teh­tä­väs­tä enem­män kuin pys­tyin an­ta­maan. Jos maa­il­ma py­syy ja mi­nul­le an­ne­taan elin­päi­viä, olen koh­ta taas ker­hoi­äs­sä it­se­kin.