Tar­ja Kor­ri

Fa­ce­boo­kin Juh­la­port­ti-ryh­mäs­sä oli Su­vi­seu­ro­jen yh­tey­des­sä kes­kus­te­lua yk­si­näi­syy­des­tä ja sii­tä, mi­ten jon­kun ih­mi­sen voi ol­la vai­ke­aa tul­la Su­vi­seu­roi­hin, kun ei ole ke­tään ka­ve­ria. Myös use­at van­hem­mat mu­reh­ti­vat sitä, et­tei lap­sel­la ole ka­ve­ria tai lap­si on ko­ke­nut Su­vi­seu­rois­sa jää­vän­sä ul­ko­puo­li­sek­si, vaik­ka oli­si ka­ve­ri ol­lut so­vit­tu­na­kin.

Olen miet­ti­nyt pal­jon­kin tuo­ta su­vi­seu­ra­yk­si­näi­syyt­tä. Olen muu­ta­mia ker­to­ja kul­ke­nut ken­täl­lä yk­sin ja sil­loin hie­man aa­vis­ta­nut sitä, mil­tä yk­si­no­lo vä­ki­jou­kos­sa tun­tuu. Jos ei ole sel­vää pää­mää­rää mi­hin men­nä, olo on vä­hin­tään­kin ou­to. Me­nen­kö jo­hon­kin is­tu­maan, kä­ve­len­kö sin­ne tän­ne vai sei­son­ko jos­sain? Jos ha­lu­ai­sin ta­va­ta ken­täl­lä jon­kun yk­si­näi­sen ja ol­la hä­nen seu­ra­naan, mis­tä tun­nis­tan hä­net? Mis­tä tie­dän, et­tä joku kai­paa seu­raa ja mi­ten koh­tai­sin hä­net? Voi­si­ko vain men­nä jut­te­le­maan jo­tain?

Me ih­mi­set olem­me eri­lai­sia. Joku on to­del­la so­si­aa­li­nen, pys­tyy kes­kus­te­le­maan kaik­kien kans­sa ja heit­täy­ty­mään mu­kaan mi­hin vain. Ky­syy mu­kaan po­ru­koi­hin ja ot­taa kaik­ki huo­mi­oon. On nii­tä, jot­ka seu­raa­vat si­vus­ta ja läh­te­vät mu­kaan pyy­det­tä­es­sä. Eh­kä on myös sel­lai­sia ih­mi­siä, jot­ka viih­ty­vät yk­sin ja ko­ke­vat vai­ke­a­na, jos jou­tuu ison po­ru­kan kes­kel­le.

Olen poh­ti­nut, mis­tä omat ys­tä­vyys­suh­tee­ni ovat al­ka­neet. Lap­se­na ja nuo­re­na ys­tä­viä löy­tyi kou­lus­ta, su­ku­lai­sis­ta ja niis­tä per­heis­tä, jois­sa van­hem­pie­ni kans­sa ky­läil­tiin. Nai­mi­siin men­ty­äm­me ys­tä­viä on tul­lut mie­hen si­sa­ruk­sis­ta ja hei­dän puo­li­sois­taan, sa­moin omien si­sa­rus­ten puo­li­sois­ta. Tu­tus­tuim­me nuo­re­na pa­ris­kun­ta­na mo­niin uu­siin ih­mi­siin. Saa­toim­me vain men­nä oven taak­se ky­sy­mään voi­ko tul­la ky­lään tai kut­suim­me ih­mi­siä seu­rois­ta ko­tiim­me. Ys­tä­viä on löy­ty­nyt myös oman ky­län vä­es­tä sekä las­ten ka­ve­rei­den ja puo­li­soi­den kaut­ta.

Omal­la koh­dal­la­ni olen huo­man­nut, et­tä ys­tä­vyys säi­lyy par­hai­ten, jos se on vuo­ro­vai­kut­teis­ta. Jos käy niin, et­tei toi­nen osa­puo­li kos­kaan ota yh­teyt­tä tai pyy­dä ky­lään, hi­das­tuu oma­kin pyy­tä­mi­nen. Täs­tä­kin joku kir­joit­ti Juh­la­port­ti-ryh­mäs­sä, et­tä kyn­nys omaan ak­tii­vi­suu­teen voi ol­la lii­an kor­kea, jos on ko­ke­nut pit­kään yk­si­näi­syyt­tä ja haa­voit­ta­via ko­ke­muk­sia. Voim­me siis tar­vi­ta kär­si­väl­li­syyt­tä ja pal­jon ai­kaa luo­tet­ta­van ys­tä­vyys­suh­teen luo­mi­seen.

Las­ten ka­ve­ri­suh­teis­ta olen to­den­nut, et­tei­vät van­hem­mat voi va­li­ta heil­le ka­ve­rei­ta, vaik­ka jos­kus ha­lu­ai­si­vat­kin asi­aan vai­kut­taa. Vaik­ka kaik­kien kans­sa ei par­haak­si ys­tä­väk­si voi­si tul­la­kaan, on kui­ten­kin tär­ke­ää, et­tä kou­lus­sa ja työ­pai­kal­la pys­tyy toi­mi­maan kaik­kien kans­sa ei­kä ke­tään jä­te­tä yk­sin. Luon­teen­piir­teet ja ar­vo­maa­il­ma vai­kut­ta­vat sii­hen, ke­nen kans­sa ha­lu­aa ol­la va­paa-ajal­la. Oli­si tär­ke­ää, et­tä kaik­kia pyy­de­tään mu­kaan. Ym­mär­rän kui­ten­kin, et­tä sii­hen voi vä­syä, jos jou­tuu it­se ole­maan ai­na se, joka pyy­tää mu­kaan. Ai­na ka­ve­ruut­ta tai ys­tä­vyyt­tä ei syn­ny yri­tyk­ses­tä huo­li­mat­ta.

Ys­tä­vää ku­vail­laan usein seu­raa­vas­ti: ”Hän on luo­tet­ta­va, re­hel­li­nen, ai­to ja hän kuun­te­lee. Hä­nen seu­ras­saan voin ol­la oma it­se­ni.” Olen­ko it­se sel­lai­nen? Olen­ko luot­ta­muk­sen ar­voi­nen? Jos mi­nul­le ker­ro­taan luot­ta­muk­sel­la joku asia, pi­dän­kö sen oma­na tie­to­na­ni, vai ker­ron­ko eteen­päin sa­no­mal­la ”älä ker­ro sit­ten tätä muil­le?” Us­kon, et­tä mo­nel­la, myös it­sel­lä­ni, on asi­as­sa pa­ran­ta­mi­sen va­raa. Olen myös it­se jos­kus ko­ke­nut pet­ty­mys­tä, kun ihan ul­ko­puo­li­nen ih­mi­nen on tul­lut ky­sy­mään mi­nul­ta asi­as­ta, jon­ka olin luot­ta­muk­sel­la ker­to­nut jol­le­kin. Asia tuli kyl­lä jul­ki­sek­si myö­hem­min, mut­ta sil­lä het­kel­lä en oli­si ha­lun­nut sitä vie­lä ylei­seen tie­toon.

Oli­si­pa meil­lä jo­kai­sel­la hyvä ti­lan­ne­ta­ju sii­tä, mitä asi­oi­ta ei kan­na­ta ker­toa eteen­päin, vaik­ka sitä ei oli­si erik­seen kiel­let­ty­kään. Juo­ruil­la on ta­pa­na kas­vaa ja muut­taa muo­to­aan sitä mu­kaan, mitä use­am­man hen­ki­lön kaut­ta ju­tut me­ne­vät. On roh­keut­ta ky­syä suo­raan asi­a­no­sai­sel­ta, jos epäi­lee asi­an to­den­pe­räi­syyt­tä. Se ei kyl­lä ole ai­na­kaan it­sel­le­ni help­poa.

Sa­mal­la ih­mi­sel­lä voi ol­la mo­nen­lai­sia ys­tä­viä tai ryh­miä, joi­hin kuu­luu. Joi­den­kin kans­sa hoi­de­taan käy­tän­nön asi­oi­ta, toi­sen kans­sa käy­dään len­kil­lä tai ky­sy­tään kirp­pa­ri­ka­ve­rik­si. Myös ih­mi­nen, joka ei jaa sa­maa ar­vo­maa­il­maa, voi ol­la hyvä ys­tä­vä. Kun sa­no­taan, et­tä ”ys­tä­vä tun­tee mi­nut ihan na­pin al­ta” tar­koi­te­taan, et­tä sil­loin hä­nen kans­saan on voi­nut ja­kaa elä­män ki­peim­mät­kin asi­at ja hän on sil­ti py­sy­nyt ys­tä­vä­nä. Hä­nen kans­saan luot­ta­mus on syvä ja mo­lem­min­puo­li­nen.

On ole­mas­sa myös sii­tä eri­tyi­siä ys­tä­viä, et­tei hei­dän kans­saan tar­vit­se ol­la edes tut­tu. Hei­tä voi sa­noa si­sa­rik­si tai vel­jik­si, vaik­ka he ei­vät oli­si mi­tään su­kua. Sel­lai­sen ys­tä­vän huo­maa ai­ka hel­pos­ti vie­raas­sa­kin ih­mis­jou­kos­sa, ja hä­nen kans­saan löy­tyy yleen­sä yh­tei­siä pu­hee­nai­hei­ta. Hä­net voi löy­tää vie­raas­ta maas­ta ja hy­vin­kin kau­kaa. Hän­tä kut­su­taan us­ko­nys­tä­väk­si.