Tar­ja Kor­ri

Olen käy­nyt ala­kou­lu­ni pie­nel­lä ky­lä­kou­lul­la, jos­sa oli ai­na kak­si luok­ka-as­tet­ta sa­mas­sa luok­ka­huo­nees­sa. En­sim­mäi­se­nä kou­lu­päi­vä­nä me­nin kou­luun iso­sis­ko­ni kans­sa. Eril­lis­tä kou­luun tu­tus­tu­mis­päi­vää ei ol­lut, vaan kaik­ki oli uut­ta kou­luun men­nes­sä. Joi­tain py­hä­kou­lus­ta tut­tu­ja lap­sia kou­lus­sa oli, mut­ta omaan luok­kaa­ni hei­tä ei sat­tu­nut mis­sään vai­hees­sa.

Jo­kai­nen kou­lu­aa­mu aloi­tet­tiin vir­rel­lä, ja opet­ta­ja piti aa­mu­har­tau­den. Opet­ta­jan tul­les­sa luok­kaan op­pi­laat nou­si­vat sei­so­maan. Kou­lun­käyn­ti oli mu­ka­vaa ja mie­len­kiin­tois­ta. Jär­jes­tä­jä­nä ol­les­sa sai teh­dä pik­ku­as­ka­rei­ta ja pi­tää luok­kaa siis­ti­nä.

En ole kos­kaan jou­tu­nut ko­ke­maan syr­jin­tää en­kä kiu­saa­mis­ta kou­lus­sa us­ko­ni ta­kia. Tun­tuu, et­tä ala­kou­lu­ai­ka­na­ni kaik­ki muut­kin eli­vät mel­ko sa­man­lais­ta elä­mää kuin us­ko­vai­set. Te­le­vi­sio oli mel­ko uu­si asia. Kou­lus­sa­kin se oli, mut­ta ei sitä ope­tuk­ses­sa pal­jon käy­tet­ty. Te­le­vi­sio ei ol­lut luo­kas­sa, vaan eril­li­ses­sä ti­las­sa.

Ker­ran läh­din po­ru­kan mu­ka­na kat­so­maan jo­ta­kin oh­jel­maa. Olo oli kum­mal­li­nen. Tun­tui, et­tä olen ihan vää­räs­sä pai­kas­sa. Ker­roin asi­as­ta ko­to­na, ja asia hoi­det­tiin. Kun seu­raa­va te­le­vi­si­o­tun­ti tuli, jäin luok­kaan. Pel­kä­sin vä­hän, mitä opet­ta­ja sa­noo, kun he tu­le­vat ta­kai­sin. Opet­ta­ja oli fik­su ih­mi­nen: hän ei sa­no­nut mi­tään en­nen kuin muut op­pi­laat oli­vat läh­te­neet vä­li­tun­nil­le. Sit­ten hän vain ky­syi, et­tä oli­ko asia ko­to­na so­vit­tu näin. Vas­ta­sin, et­tä on so­vit­tu. Asia oli sil­lä lop­puun kä­si­tel­ty.

Ylä­kou­luun men­nes­sä­ni olin ar­ka ja ujo. Sa­ma­ni­käi­siä us­ko­vai­sia ei ol­lut pal­jon. Raa­mat­tu­luok­ka ei ol­lut vie­lä toi­min­nas­sa, jo­ten en ol­lut op­pi­nut tun­te­maan tois­ten ky­lien us­ko­vai­sia. Ai­no­as­taan muu­ta­man, joi­den luo­na per­heem­me kans­sa vie­rail­tiin. Sii­hen ai­kaan oli ta­pa­na, et­tä sa­man kou­lun ja sa­mal­ta suun­nal­ta tu­le­vat op­pi­laat lai­tet­tiin ylä­kou­lus­sa sa­maan luok­kaan, ja li­säk­si luo­kal­le tuli op­pi­lai­ta kes­kus­tan kou­lul­ta. Olin iloi­nen, et­tä luok­kaa­ni tuli tyt­tö, jon­ka olin näh­nyt käy­vän seu­rois­sa.

Kun kou­lus­sa heti al­kuun oli joku ta­pah­tu­ma, jo­hon us­ko­vai­set ei­vät men­neet, ky­syin ty­töl­tä, me­nee­kö hän sin­ne. Hän sa­noi me­ne­vän­sä. Hän ei ol­lut­kaan enää us­ko­vai­nen. Mie­les­sä kävi pet­ty­mys ja pel­ko sii­tä, mi­ten sel­vi­än seu­raa­vat kol­me vuot­ta sii­nä luo­kas­sa. Ajan ku­lu­es­sa pel­ko osoit­tau­tui tur­hak­si. Vaik­ka osa ty­töis­tä oli ylem­mil­lä luo­kil­la jo mel­ko me­ne­viä ja he ker­toi­vat vii­kon­lo­pun seik­kai­luis­taan, osa eli ihan rau­hal­lis­ta elä­mää. Mi­nun us­kos­ta­ni ei teh­ty kos­kaan mi­tään nu­me­roa, ja olim­me hy­vin yh­te­näi­nen po­ruk­ka.

Ai­noa pilk­kaa­mi­sel­ta tun­tu­va ti­lan­ne ylä­kou­lun ai­ka­na oli, kun yk­si ylem­män luo­kan poi­ka sa­noi mi­nut näh­des­sään: "Sii­nä on oi­kein kun­non les­ta." Käy­tä­vä oli täyn­nä op­pi­lai­ta, mut­ta ku­kaan muu ei sa­no­nut mi­tään. En myös­kään it­se osan­nut sa­noa mi­tään. Poi­ka ei ol­lut mi­nul­le tut­tu kuin nä­öl­tä; en tie­dä, mik­si tämä kom­ment­ti piti sa­noa. Pal­jon myö­hem­min olen aja­tel­lut, et­tä us­kon on täy­ty­nyt jo­ten­kin nä­kyä ja hai­ta­ta hän­tä. Si­tä­kin olen miet­ti­nyt, on­ko hän muis­ta­nut sa­no­jaan myö­hem­min, kun olem­me ai­kui­si­na ol­leet mo­nis­sa eri yh­teyk­sis­sä te­ke­mi­sis­sä.

Ylä­kou­lus­sam­me oli muu­ta­ma us­ko­vai­nen opet­ta­ja, jot­ka huo­leh­ti­vat vaih­to­eh­tois­ta oh­jel­maa sil­loin, kun kou­lul­la oli joku ti­lai­suus, jo­hon em­me ha­lun­neet osal­lis­tua. Sitä en muis­ta, mi­ten tie­to kul­ki il­man kän­ny­köi­tä ja Wil­maa. Kui­ten­kin tie­to sii­tä, mi­hin luok­kaan pi­tää men­nä, jo­ten­kin saa­vut­ti op­pi­laat. Niis­tä­kin tun­neis­ta jäi mu­ka­vat muis­tot. Läm­min tun­ne sii­tä, et­tä mei­tä on tääl­lä täl­lai­nen po­ruk­ka.

Lu­ki­os­sa luok­kaa­ni tu­li­kin sit­ten mon­ta us­ko­vais­ta tyt­töä. Olim­me va­paa-ajal­la­kin pal­jon te­ke­mi­sis­sä. Myös rin­nak­kais­luo­kil­la ja muil­la luok­ka-as­teil­la oli pal­jon us­ko­vai­sia, hei­tä kun tuli naa­pu­ri­kun­nas­ta­kin. Pi­dim­me joka vuo­si yh­tei­sen pik­ku­jou­lun ja omat penk­ka­ri­juh­lat. Lu­ki­oa­jas­ta on jää­nyt mo­net rak­kaat muis­tot.

Moni näis­tä kol­men lu­ki­o­vuo­den ai­kai­sis­ta tu­tuis­ta asuu sa­mal­la paik­ka­kun­nal­la kans­sa­ni, ja olem­me osan kans­sa edel­leen te­ke­mi­sis­sä. Jo­kais­ta lu­ki­o­ka­ve­ria ei heti erik­seen muis­ta, kun miet­tii, ketä siel­lä oli­kaan, mut­ta koh­da­tes­sa tai ni­men kuul­tua tun­nis­taa. Joku on kuol­lut, osa ei ole enää us­ko­mas­sa. Läm­möl­lä tei­tä muis­te­len. Kii­tos iha­nis­ta kou­lu­vuo­sis­ta!