Tar­ja Kor­ri

Tä­män ke­vään ala­kou­lun ke­vät­ta­pah­tu­ma oli mei­dän per­hees­säm­me 27. ja sa­mal­la vii­mei­nen ker­ta.

Täl­le kou­lu­mat­kal­le on sat­tu­nut mo­nen­lai­sia koh­taa­mi­sia ja ti­lan­tei­ta. Kou­luun tu­tus­tu­mi­sia, van­hem­pain­vart­te­ja ja -il­to­ja, sa­doit­tain Wil­ma-vies­te­jä, va­rain­ke­ruu­ta, luok­ka­ret­kiä, ka­ve­ri­synt­tä­rei­tä, yö­kou­lu­ja, ke­vät- ja jou­lu­juh­lia ja pal­jon kus­kaa­mis­ta.

Var­sin­kin lap­si­per­hees­sä tu­lee eteen ti­lan­tei­ta, et­tä jon­kun asi­an koh­dal­la on vii­mei­nen ker­ta. Vii­mei­nen tut­ti hei­te­tään me­ne­mään ja os­te­taan vii­mei­nen vaip­pa­pus­si. Lop­puu ker­ho­lai­set, py­hä­kou­lu­lai­set ja es­ka­ri­lai­set. Jos­kus näi­tä ti­lan­tei­ta on odot­ta­nut, mut­ta sit­ten kun se ai­ka tu­lee, mi­kään ei juu­ri muu­tu. Ai­kaa ei tun­nu tu­le­van ka­len­te­riin yh­tään enem­pää.

Lap­suu­den vaih­tu­es­sa nuo­ruu­dek­si tu­lee uu­sia etap­pe­ja. Saa­daan rip­pi­kou­lu käy­tyä ja opis­ke­lu pää­tök­seen. Useim­mil­la ih­mi­sil­lä on jon­kin­lai­sia unel­mia ja toi­vei­ta tu­le­vai­suu­den va­ral­le. On eh­kä hy­vä­kin, et­tei kaik­kea ole mah­dol­lis­ta saa­da ker­ral­la ja et­tä unel­mien eteen pi­tää teh­dä töi­tä. Sil­loin saa­vu­tet­tua ta­voi­tet­ta osaa ar­vos­taa enem­män. Kun saa vii­mei­sen teh­tä­vän teh­tyä tai vii­mei­nen puut­tu­va eu­ro on tie­nat­tu, on edes­sä toi­vot­tu pal­kin­to.

Jos­kus ka­len­te­ri näyt­tää niin täy­del­tä, et­tei eh­di py­säh­tyä tä­hän het­keen. Elä­mäs­tä tu­lee ilo­ton­ta suo­rit­ta­mis­ta ja sitä kat­soo vain ta­pah­tu­mas­ta toi­seen. Kos­ka jo­kai­nen päi­vä ja hy­väs­ti­jät­tö voi ol­la vii­mei­nen, oli­si tär­ke­ää, et­tä eh­ti­sim­me ol­la läs­nä niil­le ih­mi­sil­le, joi­ta ym­pä­ril­läm­me on. Olen jos­kus nuo­re­na os­ta­nut kor­tin, jos­sa on seu­raa­van­lai­nen runo:

"Iloit­se täs­tä päi­väs­tä,

sil­lä se on elä­mä it­se,

ai­to­na ja syk­ki­vä­nä.

Sen kaa­ri on ly­hyt,

mut­ta sii­nä on kaik­ki

mikä on tot­ta ja oi­ke­aa

ih­mi­sen elä­mäs­sä.

Ei­li­nen on vain un­ta

ja huo­mi­nen kan­gas­tus­ta.

Käy­tä hy­vin tämä päi­vä,

niin jo­kai­nen ei­lis­päi­vä

on on­nel­li­nen unel­ma

ja jo­kai­nen huo­men

iha­na toi­vo.

Iloit­se täs­tä päi­väs­tä

ja ter­veh­di sen

nou­se­vaa au­rin­koa."

-ka­li­da­so

Teh­dyis­tä vir­heis­tä on hyvä op­pia. Olen saat­ta­nut sa­noa use­am­man­kin ker­ran lap­sil­le: ”An­na­han ol­la vii­mei­nen ker­ta, kun teet tuol­lais­ta.” Tai hok­saan it­se, et­tä olen teh­nyt jo­tain ty­pe­rää ja mie­tin, et­tä oli kyl­lä vii­mei­nen ker­ta, kun teen noin.

Täs­sä ajas­sa on pal­jon haas­tei­ta. On työt­tö­myyt­tä tai lii­al­li­sen työn pai­net­ta. Sai­raut­ta ja ta­lou­del­li­sia huo­lia. Myös muu­tok­set ym­pä­ril­läm­me ai­heut­ta­vat huol­ta. Jos­kus tun­tuu, et­tä esi­mer­kik­si kris­til­li­set ar­vot ovat tär­kei­tä ai­na vain pie­nem­mäl­le jou­kol­le ih­mi­siä, ja hei­tä, jot­ka nii­tä puo­lus­ta­vat, pi­de­tään su­vait­se­mat­to­mi­na. Jos täl­lai­sia asi­oi­ta ker­tyy mie­len pääl­le pal­jon, nii­den kes­kel­lä saat­taa tul­la mie­leen aja­tus, et­tä ha­lu­ai­si jo kai­ken lop­pu­van.

On ole­mas­sa sa­non­ta, et­tä jo­tain asi­aa odo­te­taan kuin vii­meis­tä päi­vää. Tu­lee­ko­han sil­loin aja­tel­leek­si, mitä se tar­koit­taa? Vii­mei­nen päi­vä ja se het­ki, kun ih­mi­nen um­mis­taa sil­män­sä vii­mei­sen ker­ran täs­sä maa­il­mas­sa, on hy­vin mer­ki­tyk­sel­li­nen. Sen jäl­keen ei voi enää teh­dä va­lin­to­ja. Tas­ki­lan Lau­ri, eno­ni, sa­noi isä­ni hau­ta­jai­sis­sa: ”Sil­loin on myö­häis­tä teh­dä pa­ran­nus­ta, kun ar­kun kant­ta nau­la­taan kiin­ni.” Kun­pa mah­dol­li­sim­man moni ih­mi­nen sai­si kuul­la vii­mei­ses­sä kut­sus­sa sa­nat: ”Tul­kaa, mi­nun Isä­ni siu­na­tut. (Matt: 25:34)”