JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Valoon kutsuttu

27.2.2022 7.00

Juttua muokattu:

23.2. 10:25
2022022310251220220227070000

Tar­ja Kor­ri

Virpi Mäkinen: Valoon kutsuttu

Virpi Mäkinen: Valoon kutsuttu


Pa­laan usein muis­tois­sa­ni jou­lu­nai­kaan 30 vuot­ta sit­ten. Odo­tim­me kol­mat­ta las­tam­me, jon­ka oli mää­rä syn­tyä kuu­kau­den pääs­tä. Olin vas­ta käy­nyt neu­vo­las­sa, ja ras­kaus oli men­nyt hy­vin. Ta­pa­nin­päi­vä­nä mi­nul­le tuli tun­ne, et­tei kaik­ki ole kun­nos­sa, ja pää­sin lää­kä­rin lä­het­teel­lä sai­raa­laan. Tut­ki­mus­ten jäl­keen sel­vi­si, et­tä vau­va on kuol­lut. Minä jäin osas­tol­le odot­ta­maan seu­raa­vaa päi­vää, ja mie­he­ni läh­ti ko­tiin las­ten tykö.

Yö oli pit­kä ja yk­si­näi­nen, ei juu­ri nu­kut­ta­nut. Hoi­ta­jat kä­vi­vät kurk­kai­le­mas­sa vä­lil­lä ovel­ta, mut­ta ei heil­lä­kään ol­lut oi­kein mi­tään sa­not­ta­vaa. Syn­ny­tys käyn­nis­tet­tiin aa­mul­la, ja sitä odo­tel­les­sa kuu­lin kai­ken­lais­ta. Kuu­lui it­kua, kun uu­si vau­va syn­tyi. Kuu­lin myös sen, kun yh­del­le isäl­le tul­tiin sa­no­maan, et­tä äi­ti sel­vi­si leik­kauk­ses­ta, mut­ta vau­va ei. Pys­tyin hy­vin aset­tu­maan isän ti­lan­tee­seen, vaik­ka meil­lä ei ol­lut­kaan hä­tää ja olin it­se jo eh­ti­nyt val­mis­tau­tua sii­hen, et­tem­me saa pi­tää vau­vaam­me.

Pie­ni, täy­del­li­nen tyt­töm­me syn­tyi aa­mu­päi­väl­lä. Kuo­le­ma oli jo jät­tä­nyt jo­tain merk­kiä, mut­ta vau­va oli niin tu­tun, kah­den van­hem­man lap­sem­me nä­köi­nen. Vau­vaa ei an­net­tu sy­liim­me, vaan hä­net vie­tiin pois ruu­mii­na­vaus­ta odot­ta­maan. Kun it­se vä­hän toi­vuin syn­ny­tyk­ses­tä, saim­me läh­teä ko­tiin. Rak­kaat ys­tä­vät kä­vi­vät loh­dut­ta­mas­sa ja pos­tis­sa tuli osa­not­to­kort­te­ja.

Kun myö­hem­min haim­me vau­van ja lai­toim­me hä­net pie­neen ark­kuun, meil­le tar­jot­tiin sai­raa­las­sa har­taus­het­keä. Koim­me sil­loin, et­tem­me tar­vit­se sel­lais­ta. Tun­tui, et­tä hen­ki­lö­kun­nal­la oli­si ol­lut halu loh­dut­taa jo­ten­kin, mut­ta heil­lä ei ol­lut sa­no­ja. It­sel­lä­ni oli su­run kes­kel­lä kui­ten­kin kirk­kaa­na mie­les­sä, et­tä vau­va on tai­vaas­sa, ei­kä hä­nel­lä ole mi­tään hä­tää. Oli jopa sel­lai­nen­kin tun­ne, et­tä pi­täi­si it­se loh­dut­taa hoi­ta­jia.

Hau­taan siu­naa­mi­ses­sa oli mu­ka­na vain us­ko­vai­nen pap­pi ja me van­hem­mat. Mie­he­ni kan­toi ar­kun, ja pa­pin kans­sa he las­ki­vat sen sa­maan hau­taan, mi­hin mie­he­ni äi­ti oli hau­dat­tu va­jaat 16 vuot­ta ai­em­min.

En us­ko, et­tä ke­nel­le­kään pa­pil­le on help­poa siu­na­ta hau­taan kas­ta­ma­ton­ta las­ta. Pa­pil­le, joka us­koo, et­tä lap­si on Ju­ma­lan oma jo en­nen kas­tet­ta, se voi ol­la kui­ten­kin hel­pom­paa. Hän voi ker­toa lä­hei­sil­le loh­du­tuk­sen sa­no­ja, et­tä lap­si on pe­ril­lä. Hän voi ker­toa myös jäl­leen­nä­ke­mi­sen toi­vos­ta.

Psal­mis­sa 139 sa­no­taan: ”Si­nun sil­mä­si nä­ki­vät mi­nut jo idul­la­ni, si­nun kir­jaa­si on kaik­ki kir­joi­tet­tu. En­nen kuin olin elä­nyt päi­vää­kään, oli­vat kaik­ki päi­vä­ni jo luo­dut.” Lai­toim­me kuo­li­nil­moi­tuk­seen sa­nat: ”Kris­tus Va­pah­ta­ja­na lap­set huo­maan­sa sul­ki; elä­män syk­keen yl­le kaar­tui jo ar­mon tai­vas, en­nen kuin yk­si­kään päi­vä keh­don ylit­se kul­ki. Tuos­sa on lap­sem­me ar­mo, hän oli en­ke­lin tut­tu.” (Nii­lo Rau­ha­la: En­ke­lin tut­tu.) Tuo­hon ar­moon on ol­lut hyvä luot­taa.

Kos­ka mie­he­ni oli työt­tö­mä­nä, pa­la­sin it­se töi­hin jo syn­ny­tys­tä seu­raa­val­la vii­kol­la. Ra­ken­sim­me uut­ta ko­tia, ja elä­mä oli täyn­nä tou­hua. Uu­si vau­va­kin il­moit­ti tu­los­taan muu­ta­man kuu­kau­den ku­lut­tua.

Jäl­keen­päin olen aja­tel­lut, et­tä tor­juin vau­van me­ne­tyk­sen, en­kä an­ta­nut su­rul­le ti­laa. Sul­jin tar­peet­to­mas­ti muut ih­mi­set pois, ei­kä kuo­le­mas­ta pal­jon pu­hut­tu. Ajat­te­lin, et­tä he, jot­ka ei­vät ole näh­neet vau­vaa, ei­vät osaa hän­tä sur­ra­kaan.

Nyt, kun vau­vam­me kuo­le­mas­ta on ku­lu­nut pal­jon vuo­sia ja mi­nul­la on ol­lut enem­män ai­kaa, asia on nous­sut voi­mak­kaas­ti esiin. Muu­ta­ma vuo­si sit­ten kir­joi­tin pie­nen muis­tel­man tois­ten las­tem­me lu­et­ta­vak­si. Men­neen jou­lun al­la tee­tin muis­ton tai­teen muo­dos­sa: pie­ni en­ke­li sai paik­kan­sa sa­mal­le sei­näl­le, mis­sä ovat tois­ten las­tem­me rip­pi- ja hää­ku­vat.

Erään van­hem­man nai­sen lau­su­mat sa­nat vau­van kuol­tua ovat jää­neet kau­nii­na mie­lee­ni. Hän sa­noi: ”Teil­tä meni en­ke­li tai­vaa­seen.” Sin­ne sinä me­nit, en­ke­li. Va­loon kut­sut­tu.

TarjaKorri
Kotimme Nivalassa on minulle tärkeä paikka. Siellä on ollut elämäntehtäväni perheen parissa ja siellä teen yritykseemme liittyviä töitä. Vapaa-aika kuluu paljolti käsitöiden parissa. Ystävät ovat minulle tärkeitä. Heidän kanssaan kyläilyt ja keskustelut ovat elämäni suola. Kirjoituksistani voi antaa palautetta: korritarja@gmail.com.