Mei­dän­kin per­hees­sä on ha­vah­dut­tu nyky-yh­teis­kun­taa vai­vaa­vaan "net­ti on kaik­ki kai­kes­sa" -il­mi­öön. Nuo kän­ny­kät pe­lei­neen, tie­to­ko­neet ja Xbo­xit saa­vat ai­van huo­maa­mat­ta las­ten ajan­ta­jun ka­to­a­maan. Tun­ti jos toi­nen­kin me­nee huo­maa­mat­ta noi­den lait­tei­den kans­sa. Joka het­ki pi­täi­si saa­da pe­la­ta ja saa­da pie­nes­tä­kin hom­mas­ta pal­kak­si pe­li­ai­kaa. "Vie­lä het­ki, mä pe­laan vie­lä tä­män ken­tän lop­puun!" – vaik­ka äi­ti juu­ri äs­ken käs­ki lo­pet­taa.

Isom­mil­la lap­sil­lam­me tuo­ta on­gel­maa ei on­nek­si ole, pu­he­li­met ni­mit­täin ovat ai­na hu­kas­sa ja kiin­ni ei saa, vaik­ka asi­aa­kin oli­si. Hyvä niin, ajat­te­len, ovat siis jo­tain muu­ta, eh­kä jär­ke­väm­pää te­ke­mäs­sä kuin roik­ku­mas­sa ne­tis­sä. Jos­kus tuos­ta jut­te­lim­me­kin noi­den pa­ri­kym­men­vuo­ti­ai­den tyt­tä­riem­me kans­sa. Tyt­tä­ret sa­noi­vat, et­tä ovat vie­lä eh­kä sitä ikä­ryh­mää, et­tei­vät pu­he­li­met ol­leet vie­lä hei­dän lap­suu­des­saan niin tär­kei­tä kuin ny­kyi­sin. Lait­ta­mal­la pu­he­li­met vä­lil­lä pie­nem­mil­tä lap­sil­tam­me na­rik­kaa­an, jos­kus pi­dem­mäk­si­kin ai­kaa, on tuo­nut ihan sel­väs­ti het­ken pääs­tä ihan oi­ke­as­ti rau­hal­li­sem­paa ja oi­ke­an­lais­ta per­he-elä­mään kuu­lu­vaa so­si­aa­lis­ta kans­sa­käy­mis­tä. Ny­kyi­sin meil­lä saa pe­la­ta tie­to­ko­ne­pe­le­jä kah­te­na päi­vä­nä vii­kos­sa: kes­ki­viik­koi­sin kou­lun jäl­keen ja lau­an­tai­sin il­ta­päi­vä kol­men jäl­keen. Li­säk­si joka il­ta yh­dek­säl­tä pu­he­li­met on ol­ta­va pu­he­lin­par­kis­sa olo­huo­nees­sa.

Pe­rin­tei­set lau­ta­pe­lit ja kort­ti­pe­lit on taas kai­vet­tu kaap­pien kät­köis­tä. On ol­lut mu­ka­va ja sy­dän­tä läm­mit­tä­vää kat­sel­la no­ja­tuo­lis­ta pie­nin lap­sem­me sy­lis­sä­ni noi­den las­ten kes­ki­näis­tä ilois­ta pe­lai­lua ja ju­tus­te­lua pöy­dän ää­rel­lä. Näen ruu­an­lait­toa ja lei­von­ta­puu­hia, jois­sa he kes­ke­nään saa­vat yh­des­sä teh­dä mie­lei­sel­lään ta­val­la. Ul­koa kuu­len leik­kien ää­niä, rie­mun­kil­jah­duk­sia tai huu­to­ja. Her­mos­tu­nei­suus ja rau­hat­to­muus on ol­lut kä­sin kos­ke­tel­ta­vaa, jos lap­set ovat saa­neet ol­la pu­he­li­mil­laan esi­mer­kik­si koko vii­kon­lo­pun. Mi­ten kou­kut­ta­via ja riip­pu­vuut­ta ai­heut­ta­via ka­pis­tuk­sia, mut­ta var­mas­ti hy­vi­ä­kin, jos ra­jat vaan py­sy­vät päi­väs­tä toi­seen!

Meil­lä van­hem­mil­la on vas­tuu täs­sä­kin asi­as­sa, lap­sel­le sitä ei voi an­taa. Ai­na­kin mei­dän per­hees­sä on niin, et­tä jos lap­set saa­vat it­se päät­tää, he pe­lai­si­vat koko ajan jopa il­man syö­mi­siä. Meil­lä on oi­keus, vel­vol­li­suus­kin, an­taa ra­jat ja ajat niin ne­tin käy­tös­sä kuin esi­mer­kik­si ko­tiin­tu­lo­a­jois­sa­kin.

Jos­kus olen ih­meis­sä­ni seu­ran­nut sel­lai­sia van­hem­pia, jot­ka se­lai­le­vat pu­he­lin­taan vaik­ka ky­läil­les­sään. Mo­nes­ti myös töis­sä tau­oil­la kai­kil­la on pu­he­lin kou­ras­sa, näy­töl­lä on uu­ti­sia tai Fa­ce­book. Sii­nä sit­ten on ju­tun tyn­kää vai­kea aloit­taa, et­tei vaan kes­key­tä mi­tään tär­ke­ää. Täl­lai­nen käyt­täy­ty­mi­nen vai­kut­taa to­del­la pal­jon so­si­aa­li­seen kans­sa­käy­mi­seen.

On­ko si­nul­le kän­nyk­kä tär­ke­äm­pi kuin puo­li­so­si? Kum­mal­le an­nat enem­män ai­kaa? En­tä lap­se­si: tie­dät­kö, mitä heil­le ihan oi­ke­as­ti kuu­luu? Mil­lais­ta esi­merk­kiä an­nat heil­le omal­la net­ti­käyt­täy­ty­mi­sel­lä­si? Vai olet­te­ko kaik­ki per­heen­jä­se­net il­lat in­ter­ne­tin pau­lois­sa? Voi­sim­me­ko­han teh­dä yh­des­sä jo­tain muu­ta, vaik­ka läh­teä len­kil­le luon­toon tai ulos syö­mään? Nämä ovat ky­sy­myk­siä, joi­ta it­sel­le­ni­kin esi­tän, jos so­si­aa­li­suus on meil­lä­kin vä­hem­mäl­lä syys­tä tai toi­ses­ta.

Mo­nes­ti muis­te­len lan­ka­pu­he­li­nai­kaa. Tuol­loin kir­jeet kul­ki­vat mat­kal­laan päi­viä. Mie­les­tä­ni sil­loin elet­tiin huo­le­ton­ta ja va­paam­paa elä­mää. Ei tar­vin­nut vä­lil­lä kat­soa pu­he­li­mes­ta, oli­ko joku yrit­tä­nyt soi­tel­la, ei myös­kään ih­me­tel­lä, mitä se ka­ve­ri gril­laa tuol­la lä­het­tä­mäl­lään vi­de­ol­la pa­rin sa­dan ki­lo­met­rin pääs­sä, hiil­los- vai juus­to­mak­ka­raa? Ny­kyi­sin vil­kui­lem­me pu­he­lin­ta vä­hän vä­liä kat­sel­len jos mil­lai­sia vies­te­jä ja säh­kö­pos­te­ja, uu­ti­sia ja hö­pö­hö­pö­jut­tu­ja­kin. Kun­pa per­he ja lä­him­mäi­se­ni py­syi­si­vät tär­kei­nä, niin et­tä huo­mai­sin lä­heis­te­ni tar­peet ja an­tai­sin heil­le enem­män ai­kaa­ni ole­mal­la oi­ke­as­ti läs­nä ja esi­mer­keil­lä­ni an­ta­mas­sa ai­toa vä­lit­tä­mis­tä. Vies­te­jä­kin voi­sin lä­he­tel­lä sil­loin täl­löin: "Mitä kuu­luu, kul­ta­se­ni?" "Is­kä ra­kas­taa si­nua." "Tu­len myö­häs­sä töis­tä." Tar­peel­li­sia nuo­kin, lä­him­mäi­sen huo­mi­oi­mis­ta. Tär­kei­tä ar­jen ym­py­röi­hin.

Kun­pa muis­tai­sin il­lal­la jät­tää tur­hat net­ti­surf­fail­lut ja an­taa vaik­ka pyyk­ki­vuo­rel­le ai­kaa. Tai te­ki­sin­kö las­ten kans­sa yh­des­sä kuu­si pel­lil­lis­tä piz­zaa? Nämä ovat va­lin­to­ja, joi­hin voit it­se vai­kut­taa, jos vaan ha­lua ja tah­toa löy­tyy.

Au­kai­si­sin­ko vaik­ka vih­ki­raa­ma­tun, mil­loin­ka­han vii­mek­si tein niin? Tai voi­sin lu­kea lap­sil­le­ni hei­dän saa­maan­sa ku­va­raa­mat­tua, tyk­kää­vät sii­tä niin pal­jon. "Lue, isi, vie­lä tuo ker­to­mus." Kuun­te­le­vat ai­van hil­jaa ja kat­se­le­vat ku­via vie­res­sä­ni, ker­to­muk­sia ker­to­mus­ten pe­rään. Huo­maan, et­tä tä­mä­hän on pal­jon rau­hoit­ta­vam­paa kuin kän­nyk­kä­pe­lit tai net­ti­surf­fai­lu. Elä­män tär­kein kir­ja on jää­nyt huo­maa­mat­ta kai­ken muun var­joon. Tuos­sa se on pi­a­non pääl­lä, pö­lyt­ty­mäs­sä. Voi­sin teh­dä lu­pauk­sia, et­tä ai­na­kin ker­ran vii­kos­sa lu­ki­sin Jee­suk­sen elä­mäs­tä. Sai­sin juu­ri oi­kei­ta neu­vo­ja elä­mä­ni joka het­keen.