Mi­nun net­ti­su­vi­seu­ra-ai­kaa­ni ei voi ke­hua. Vie­tin sitä ko­to­na kah­den sis­ko­ni kans­sa. Ei meil­lä ol­lut mi­tään rek­vi­siit­taa. Ei seu­ra­telt­taa, ei seu­ra­port­tia. Ei iha­naa yh­des­sä­o­loa su­vun (jota ei pal­jon ole) kans­sa. Ei ys­tä­vien koh­taa­mis­ta. Ei su­vi­seu­ra­ruo­kia. Ei su­vi­seu­ra­tun­nel­maa. Ta­val­lis­ta ar­kea. Ja se har­mit­taa ja mie­ti­tyt­tää mi­nua.

Olen mo­nes­ti kuun­nel­lut seu­ro­ja ne­tis­tä. Tal­vi­ai­kaan vii­koit­tain, mil­loin Ou­lun, mil­loin Hel­sin­gin rau­ha­nyh­dis­tyk­sel­tä. Sil­loin olen jak­sa­nut kes­kit­tyä, ja sana on kos­ket­ta­nut. Olen puu­has­tel­lut sa­mal­la jo­ta­kin pien­tä. Lei­po­nut, ku­to­nut, ko­ke­nut jak­sa­va­ni ol­la sa­nan kuu­los­sa.

Nyt oli toi­sin. Py­rin ole­maan kuu­lol­la, kun tuli seu­ra­pu­hei­ta. Ra­dio oli au­ki keit­ti­ös­sä, olo­huo­nees­sa, jos­kus vint­ti­ka­ma­ris­sa­kin yh­tä ai­kaa. Kuu­le­mi­sen on­gel­maa ei pi­tä­nyt ol­la. Puu­has­te­lin nyt­kin jo­ta­kin pien­tä. Jos­kus ma­ka­sin soh­val­la, mut­ta se ei sovi mi­nul­le. Nu­kah­dan al­ta ai­ka­yk­si­kön.

Par­hai­ten eh­kä pys­tyin kes­kit­ty­mään saar­nan kuun­te­le­mi­seen, kun lai­toin na­pit kor­viin ja is­tuin esi­mer­kik­si pi­ha­kii­kus­sa. Mut­ta jo­kai­nen ym­mär­tää, et­tä niin ei voi ku­lut­taa ai­kaa kol­mea päi­vää. Kuka jak­sai­si is­tua pai­kal­laan niin kau­an! En minä ai­na­kaan, kor­kein­taan yh­den seu­ra­pu­heen ajan.

Mie­tin, mi­ten pu­hu­ja koki seu­ra­pu­heen pi­tä­mi­sen stu­di­os­sa joh­to­jen se­ka­mels­kan, mik­kien ja ka­me­roi­den kes­kel­lä, mut­ta il­man seu­ra­kan­saa. Mel­koi­nen tek­ni­nen vii­dak­ko stu­di­os­sa näyt­ti ku­vien pe­rus­teel­la ole­van. Ole­tan, et­tä su­vi­seu­ra­vä­en edes­sä saar­naa­mi­nen an­taa jouk­ko­voi­maa.

Hy­vin se vai­kut­ti kai­kes­ta huo­li­mat­ta on­nis­tu­van. Ju­ma­la an­toi pu­het­ta. Mut­ta mi­nun kor­va­ni kai­pa­si­vat jo­tain enem­män. Seu­ra­tel­tan ko­hi­naa, pie­niä yl­lät­tä­viä ää­niä, jot­ka kuu­lu­vat su­vi­seu­ra­saar­no­jen taus­tal­la nor­maa­lis­ti. Puut­tui tuo­hon re­he­vä tuok­su, keit­ti­ö­ka­tok­sen hu­mi­na, paah­ta­van hel­teen kos­ke­tus ihol­la ruo­ka­jo­nos­sa. Lau­lut ja vir­ret toki kuu­los­ti­vat voi­mak­kail­ta, kun ne tu­li­vat nau­hoit­tei­na ai­dos­ta lau­lu­ti­lan­tees­ta. It­se en vain nii­hin osan­nut yh­tyä, jo­ten myös yh­tei­sen lau­la­mi­sen ko­ke­mus puut­tui. Oli ikä­vä Su­vi­seu­roi­hin!

Mo­net per­heel­li­set ovat ker­to­neet hy­viä ko­ke­muk­sia näis­tä eri­lai­sis­ta Su­vi­seu­rois­ta. He ko­ki­vat, et­tä ko­to­na kuun­te­le­mi­nen on­nis­tui pa­rem­min kuin pai­kan­pääl­lä seu­rois­sa. On hyvä ja siu­nat­tu asia, et­tä mo­net sai­vat tuon ko­ke­muk­sen. It­se en kui­ten­kaan niin ko­ke­nut. Nor­maa­lin yh­tei­söl­li­syy­den ko­ke­mi­nen puut­tui. Mut­ta näin Ju­ma­la oli nyt hy­väk­si näh­nyt.

Per­heet­tö­mä­nä saar­no­jen kuun­te­le­mi­nen seu­ra­tel­tas­sa on pää­a­si­al­li­nen ajan­viet­to­ta­pa­ni ta­val­li­sis­sa Su­vi­seu­rois­sa. Ei mi­kään ei­kä ku­kaan vaa­di mi­nua läh­te­mään kes­ken pu­heen ra­vin­to­laan, ki­os­kil­le tai ves­saan.

Nyt tun­tuu sil­tä kuin en oli­si elä­nyt Su­vi­seu­ro­ja ol­len­kaan. Sik­si mie­tin, mikä meni pie­leen. Tai me­ni­kö mi­kään? Jos­kus ja useim­mi­ten olo on seu­rois­sa ar­ki­nen. To­sin Su­vi­seu­rat olen ko­ke­nut pää­a­si­al­li­ses­ti juh­la­na, jol­loin tai­vas kos­ket­taa maa­ta. On saa­nut ol­la ir­ti ar­jes­ta. On ol­lut hel­pom­pi us­koa.

On­ko­han mei­tä mui­ta­kin, jot­ka ko­ki­vat toi­sin? Saat­toi ol­la sai­raut­ta, huol­ta ja pel­koa it­ses­tä tai lä­hei­sis­tä, yk­si­näi­syyt­tä. Nii­tä­kin vies­te­jä on hyvä kuul­la ja ja­kaa. To­de­ta, et­tä ei ole ko­ke­muk­si­neen yk­sin. Et­tä ar­mo kuu­luu jo­kai­sel­le, sii­tä huo­li­mat­ta, mitä tun­tee ja ko­kee.

Eh­kä ko­ke­muk­see­ni vai­kut­ti se, et­tä ku­lu­nut ke­vät on ol­lut ras­kas muu­tok­si­neen. On ol­lut ta­val­lis­ta enem­män kii­ret­tä ja val­miik­si saat­ta­mi­sen pai­net­ta. Huo­maan, et­tä olen yk­sin­ker­tai­ses­ti vä­sy­nyt ja sik­si­kään en seu­ra­juh­laa etä­nä pys­ty­nyt ko­ke­maan. Loh­dul­lis­ta on, et­tä saa ar­ki­ses­sa olo­ti­las­sa­kin us­koa. Ju­ma­la vir­voit­taa us­koa, kun Hän hy­väk­si nä­kee. Us­ko­mas­sa ha­lu­an var­jel­tua.

Kun isä­ni eli vii­meis­tä vuot­taan, ra­di­o­su­vi­seu­rat oli­vat hä­nel­le tär­ke­ät. Hän ma­ka­si ka­ma­ris­saan sän­gys­sä päi­vä­kau­det seu­ra­ra­di­o­ta kuun­nel­len. Var­maan hän vä­lil­lä tor­kah­te­li, mut­ta sai kui­ten­kin ol­la su­vi­seu­ra­tun­nel­mas­sa mu­ka­na, nuk­ku­es­saan­kin.

Vii­mei­sim­mäs­sä in­fark­tis­sa isäl­le puh­ke­si afa­sia, jon­ka seu­rauk­se­na sa­nat ka­to­si­vat. Kun seu­rat päät­tyi­vät, ih­met­te­lim­me, mik­si isä on le­vo­ton. Hän ei ky­en­nyt sa­noil­la il­mai­se­maan syy­tä oloon­sa. Ar­vuut­te­lim­me, mis­tä on ky­sy­mys. Kun­nes minä vii­mein ta­ju­sin ker­toa, mik­si ra­dio on kiin­ni. Ker­roin, et­tä sik­si, kun seu­rat ovat päät­ty­neet. Isä rau­hoit­tui, kun hä­nen le­vot­to­muu­ten­sa ym­mär­ret­tiin ja hän sai vas­tauk­sen.