He­rään ko­ti­soh­val­la ma­ke­as­ta päi­vä­u­nes­ta­ni työ­päi­vän jäl­keen. Pon­kai­sen pys­tyyn, mut­ta vai­vun sa­man tien ta­kai­sin. Hui­maa! On otet­ta­va va­ro­vai­sem­min.

Ou­to olo jat­kuu. Tä­hän mal­liin ku­luu il­ta­ni. Kä­ve­len ”sei­niä pit­kin” ja ko­e­tan teh­dä nor­maa­lit il­ta­puu­hat. Huo­li ja pel­ko kas­va­vat. Us­kal­lan­ko al­kaa nuk­ku­maan täl­lai­ses­sa olo­ti­las­sa, yk­sin? Mut­ta on­ko olo­ni niin huo­les­tut­ta­va, et­tä toh­din soit­taa hä­tä­kes­kuk­seen? Lo­pul­ta näp­päi­len 112.

En­si­hoi­ta­jat saa­pu­vat ja te­ke­vät, mitä hei­dän kuu­luu teh­dä. Mit­taa­vat ve­ren­pai­neen. Ky­se­le­vät voin­tia. Tä­ri­sen vuo­teel­la­ni. Eh­kä enem­män jän­ni­tyk­ses­tä kuin huo­nos­ta olos­ta.

Vä­hi­tel­len ren­tou­dun, kun saan pu­hua asi­an­tun­ti­joi­den kans­sa. Koen, et­tä mi­nus­ta pi­de­tään huol­ta. Us­kal­lan ke­ho­tuk­ses­ta nous­ta is­tu­maan sän­gyn reu­nal­le. Sei­so­maan, kä­ve­le­mään. Hui­maus vä­he­nee ja pää­dym­me sii­hen, et­tä pär­jään ko­to­na, ei­kä ole syy­tä läh­teä lä­hi­kau­pun­kiin päi­vys­tyk­seen.

Kii­tol­li­se­na käyn nuk­ku­maan. Saan ot­taa uu­del­leen yh­teyt­tä, jos olo huo­no­nee.

Seu­raa­va­na aa­mu­na käyn ter­veys­kes­kuk­ses­sa lää­kä­ris­sä, jos­sa saan di­ag­noo­sin hy­vän­laa­tui­ses­ta asen­to­hui­mauk­ses­ta ja oh­jeet sen hoi­toon.

…..

He­rään tus­kai­se­na nu­kut­tu­a­ni pari tun­tia. Käsi on vään­ty­nyt kouk­kuun se­län taak­se, en­kä saa sitä val­ta­van ki­vun vuok­si pa­lau­tet­tua nor­maa­liin asen­toon. Il­lal­la olin kaa­tu­nut jäi­sel­lä ka­dul­la. On­ko­han mi­nul­la luun­mur­tu­ma? Nou­sen va­ro­vas­ti ylös ja muis­tan, et­tä ki­pe­ää koh­taa on pai­nel­ta­va kyl­mäl­lä. Mut­ta kun mi­nul­la ei ole kyl­mä­gee­li­pus­sia.

Mie­tin, mitä kyl­mää löy­täi­sin pa­kas­ti­mes­ta­ni. Pa­kas­te­vi­han­nes­pus­si. Kai­van sen esil­le ja pai­ne­len sil­lä kyy­när­vart­ta­ni. Sii­hen on nous­sut val­ta­va pat­ti, va­lu­nut­ta ver­ta il­mei­ses­ti.

Kipu on sie­tä­mä­tön, en pys­ty jat­ka­maan uni­a­ni. Taas tuo epä­var­muus, voin­ko soit­taa am­bu­lans­sin. Lo­pul­ta on pak­ko näp­päil­lä 112.

Am­bu­lans­si saa­puu pit­käl­tä tun­tu­van odot­te­lun jäl­keen. En­sim­mäi­nen toi­men­pi­de on saa­da kä­si­var­si pois se­län ta­kaa. Lie­vää vä­ki­val­taa käyt­tä­en se on­nis­tuu­kin. Tu­tut ky­sy­myk­set, ve­ren­pai­neen mit­tauk­set ja muut tut­ki­muk­set teh­dään. Sär­ky­lää­ket­tä tuh­dis­ti nie­luun (mik­si en sitä heti he­rät­ty­ä­ni älyn­nyt ot­taa?). Lää­kä­rin kon­sul­toin­nin jäl­keen pää­dym­me soit­ta­maan tak­sin, joka vie mi­nut lä­hi­kau­pun­gin sai­raa­laan päi­vys­tyk­seen.

Ko­ke­mus päi­vys­tyk­ses­tä on­kin toi­sen ta­ri­nan ai­he. Mur­tu­maa mi­nul­la ei ole, ja pa­laan aa­mul­la tak­sil­la ko­tiin kä­si­var­si kan­to­si­tees­sä le­vä­ten ja muu­ta­man päi­vän sai­raus­lo­ma­lu­paa kan­ta­en. Kyl­mä­gee­li­pus­sin ai­on hank­kia pi­kim­mi­ten.

Mil­loin on niin suu­ri hätä, et­tä am­bu­lans­sin voi soit­taa? Et­tei soit­tai­si tur­han ta­kia ja vai­vai­si sai­raan­hoi­toa. Se oli­si tosi no­loa. Sel­lais­ta­kin kuu­lem­ma on, et­tä hä­tä­kes­kuk­seen soi­te­taan tur­han hep­poi­sin pe­rus­tein. Se nos­taa kyn­nys­tä soit­taa 112:een.

Ai­kan­sa kun ar­poo ja tark­kai­lee oi­rei­taan, jot­ka ei­vät mene ohi, pää­tyy pyy­tä­mään apua. Eh­kä on pa­rem­pi tur­vau­tua en­si­hoi­toon kuin men­nä suo­raan päi­vys­tyk­seen jo­not­ta­maan ja hi­das­ta­maan sen toi­min­taa. Sitä pait­si se on niin kau­ka­na, et­tä kah­des­ti miet­tii, kan­nat­taa­ko sin­ne läh­teä. Siel­lä sit­ten odo­tat ja odo­tat, et­tä jo­ta­kin ta­pah­tuu. Joka ta­pauk­ses­sa tar­vit­si­sin kus­kin tai tak­sin.

On siu­naus­ta, et­tä meil­lä on toi­mi­va ter­vey­den­huol­to. Oman ti­lan­teen pei­laus hoi­to­hen­ki­lö­kun­nan kans­sa tuo tur­val­li­suut­ta. Yk­sin huo­leh­ties­sa ja pe­lä­tes­sä suh­teel­li­suu­den­ta­ju ka­to­aa. En­kä ole sai­raan­hoi­don asi­an­tun­ti­ja. Sitä var­ten ovat kou­lu­te­tut hen­ki­löt, on­nek­si.