Mau­no Kin­nu­nen

Ää­ni mur­tui. Kat­soin hän­tä, minä pie­ni poi­ka. Ys­tä­väs­tään tuo nai­nen ker­toi, kuol­lees­ta ys­tä­väs­tään. Vaik­ka ai­kaa sii­tä oli ku­lu­nut jo pi­tem­pään, se her­kis­ti sil­ti hän­tä. Vuo­si­kym­men­ten ta­kai­nen ti­lan­ne on jää­nyt mie­lee­ni.

Me ih­mi­set tar­vit­sem­me py­säh­ty­mi­sen ko­ke­muk­sia. Mik­si? Et­tei elä­mä oli­si yh­tä juok­se­mis­ta kii­reen ka­ru­sel­lis­sa, jos­sa kaik­ki on saa­ta­va­na ja ko­et­ta­va­na heti ja nyt.

Pi­dän suu­re­na Ju­ma­lan vii­sau­te­na, et­tä hän erot­ti ar­ki­päi­vien jou­kos­ta yh­den päi­vän ja aset­ti sen py­häk­si. Sil­loin, ai­van ke­ho­tet­tu­na, saa ase­tel­la kät­tä ja miel­tä toi­mi­maan verk­kai­sem­min. Kun as­ka­reet jää­vät vä­hem­mäl­le, saa oma kuo­le­ma­ton sie­lu enem­män ti­laa. Tu­lee halu läh­teä seu­roi­hin, kuun­nel­la Ju­ma­lan sa­naa ja kät­keä sitä si­sim­pään ar­jen voi­mak­si.

Yh­teis­kun­tam­me oli pit­kään py­hä­päi­vän puo­lel­la. Yk­si konk­reet­ti­nen esi­merk­ki sii­tä on kaup­po­jen au­ki­o­lo­a­jat. Hyp­pää­pä kans­sa­ni vaik­ka­pa vuo­teen 1996. Il­ta­kah­dek­san kiep­peil­lä saam­me pää­häm­me läh­teä os­ta­maan suk­laa­ta. Mi­ten käy? Näp­pe­jä jääm­me nuo­le­maan – vas­ta vuon­na 1997 kaup­po­jen sal­lit­tiin ol­la au­ki klo 20 jäl­keen, ei­vät­kä lä­hes­kään kaik­ki kau­pat saa­neet ol­la sun­nun­tai­sin au­ki. On hyvä tänä päi­vä­nä hok­sa­ta, et­tä kaup­po­jen au­ki­o­lo­a­jat va­pau­tui­vat Suo­mes­sa lo­pul­li­ses­ti 1.1.2026, jol­loin sun­nun­tai­os­tok­sis­ta tuli täy­sin sal­lit­tu­ja kai­kil­le kau­poil­le.

Au­ki­o­lo­kiel­lot aut­toi­vat ih­mi­siä huo­maa­maan py­hän. Ih­mi­nen kun on usein me­ne­vää sort­tia ja hel­pos­ti kiin­tyy mo­nen­lai­seen ka­to­a­vaan, niin hyvä oli hok­saut­taa mei­tä tär­ke­äs­tä asi­as­ta. Jos ai­na ei ole kau­pat ol­leet py­hi­nä au­ki, niin on­nek­si sen­tään haus­kan­pi­toa ei ole maas­sam­me kiel­let­ty. On saa­nut juh­lia ihan olan ta­kaa synt­tä­rei­tä, kou­lus­ta val­mis­tu­mis­ta, on­nis­tu­nut­ta lää­kä­ri­reis­sua ja ihan mitä vaan ja mi­ten vaan myös juh­la­py­hien ai­kaan. On­ko saa­nut?

Ylen jul­kai­se­mas­sa ar­tik­ke­lis­sa ker­ro­taan näin:

"Kir­kon tut­ki­mus- ja kou­lu­tu­syk­si­kön joh­ta­va asi­an­tun­ti­ja Jyri Ko­mu­lai­sen mu­kaan pää­si­äi­sen har­ras­ta tun­nel­maa li­sä­si vie­lä 2000-lu­vun al­kuun as­ti Suo­mes­sa voi­mas­sa ol­lut hu­vi­kiel­to. Se tar­koit­ti, et­tä kii­ras­tors­tai­na, pit­kä­per­jan­tai­na ja jou­lu­aat­to­na jär­jes­tet­tä­viin il­ta­ta­pah­tu­miin piti ha­kea po­lii­sil­ta eril­lis­lu­pa.

– Hu­vi­kiel­lon myö­tä kris­til­li­siin juh­liin liit­tyi sel­lai­nen an­keu­den ele­ment­ti. Maa­il­ma ikään kuin py­säh­tyi. Vii­me vuo­si­kym­men­ten ai­ka­na muu­tos on ol­lut mas­sii­vi­nen, hän sa­noo.

Enää maa­il­ma ei py­säh­dy pää­si­äi­se­nä, ei­kä oi­ke­as­taan muul­loin­kaan. Ar­ki ja pyhä kul­ke­vat yhä tii­viim­min liki. Sa­moin on käy­nyt juh­la­se­son­kien kans­sa. Kun edel­lis­tä ei ol­la vie­lä edes ke­rät­ty pois, mark­ki­na­ko­neis­to työn­tää jo tois­ta juh­laa ku­lut­ta­jien os­tos­ko­rei­hin."

(Läh­de: yle.fi 28.3.2024)

Jos sinä tätä lu­kies­sa rien­nät muis­tois­sa­si muu­ta­man vii­kon ta­kai­seen pää­si­äi­seen, oli­ko se si­nul­le an­ke­aa ai­kaa? Oli­ko an­ke­aa ai­kaa, vaik­ka oli­sit py­säh­ty­nyt sen ydin­sa­no­man ää­rel­le?

Aja­tuk­se­si eh­kä kul­ki­vat hä­neen, jos­ta ai­koi­naan ty­kät­tiin ai­van val­ta­vas­ti. Sit­ten hän kuo­li. Kuo­lin­syy ei ol­lut tau­ti, ei on­net­to­muus, vaan joi­den­kin ih­mis­ten mie­le­tön ka­teus ja viha, jot­ka syn­nyt­ti­vät ajo­jah­din hän­tä koh­taan. Pian joku al­koi huu­ta­maan kuo­le­maa tuol­le vi­at­to­mal­le ih­mi­sel­le, ja kuo­le­man­ryt­miin yh­tyi­vät mo­net suut. Ys­tä­väm­me ta­pet­tiin, kan­san­juh­lien kar­me­as­sa ri­tu­aa­lis­sa.

Tuos­sa het­kes­sä oli pal­jon ky­sy­myk­siä:

– Ei­kö hän sit­ten­kään ol­lut?

– Oli­ko hän sit­ten­kin?

Meni päi­vä, meni toi­nen. Kol­man­te­na päi­vä­nä voi­si hau­das­ta le­vi­tä jo kuol­leen lemu, mut­ta ei – siel­tä tu­li­kin elä­män iha­na tuok­su, joka le­vi­si kaik­ki­al­le. Hän elää! Hän voit­ti syn­nin ja kuo­le­man!

Olen var­ma, et­tä moni kyy­ne­leh­ti tä­nä­kin pää­si­äi­se­nä kat­sel­les­saan sie­lun­sa sil­min Jee­suk­sen kär­si­mys­tien vai­hei­ta. Näin kävi myös nai­sel­le, jon­ka mur­tu­mi­nen jäi pik­ku-Mau­non mie­leen. Hän it­ki ys­tä­vän­sä kuo­le­maa, syn­tis­ten ys­tä­vän. Us­kon, et­tä sii­nä it­kus­sa oli myö­tä­e­lä­mis­tä ys­tä­vän kul­kies­sa an­kei­den vai­hei­den läpi. Us­kon, et­tä sii­nä se­as­sa oli myös sy­vää iloa ja on­nea: tuo py­hä­kou­luo­pe oli pa­kah­tua on­nes­ta, kun sai tun­tea pää­si­äi­sen voi­ton ole­van tot­ta hä­nen­kin koh­dal­laan! Tätä sa­maa sie­lun on­nea ko­et­tiin mo­nes­sa sy­dä­mes­sä tä­nä­kin pää­si­äi­se­nä – se Ju­ma­lan val­ta­kun­nan on­nea on.

Mi­ten­kä­hän Jee­suk­sen kuo­le­ma nä­kyi tuon ajan ka­tu­ku­vas­sa? Ei ka­duil­la hil­lut­tu, ol­tiin eh­kä häm­men­ty­nei­nä lä­heis­ten kans­sa. Luu­len­pa, et­tä toi­si­aan koh­da­tes­saan il­meet ja eleet ker­toi­vat pal­jon. Eh­kä tar­tut­tiin toi­sia kak­sin kä­sin, ha­lat­tiin, it­ket­tiin ilos­ta ja tois­tel­tiin ää­neen jo­tain tä­män­ta­pais­ta:

– Ajat­te­le, Jee­sus elää! Mikä ih­meit­ten ih­me, mut­ta kyl­lä­pä hä­nen pu­heen­sa ja te­kon­sa oli­vat­kin ai­na niin ih­meel­li­siä!

Siel­lä sit­ten yh­des­sä häm­mäs­tel­tiin kaik­kea ta­pah­tu­nut­ta, muis­tel­tiin eh­kä hä­nen kans­saan elet­tyä ai­kaa.

Mi­ten tä­män päi­vän Suo­mes­sa juh­li­taan kris­ti­kun­nan suu­rin­ta juh­laa? Ei oi­kein mi­ten­kään. Sik­si­pä ei oli­si yh­tään huo­no asia, et­tä hu­vi­kiel­to oli­si edel­leen voi­mas­sa osoit­ta­maan pää­si­äi­sen eri­tyi­syyt­tä. Kau­pat­kin voi­si­vat ol­la py­hä­nä kiin­ni, jot­ta pyhä tun­tui­si enem­män py­häl­tä, ar­jes­ta ero­te­tul­ta. Sa­mal­la se opet­tai­si myös va­rau­tu­mis­ta, kun on jää­kaap­pia ja mui­ta­kin hyl­ly­jä tsii­kail­ta­va hiu­kan en­nak­koon.

Kyl­lä­pä myös naa­pu­rei­den vä­li­set kon­tak­tit pa­lai­si­vat pa­rem­mal­le to­lal­le, kun jäl­leen moni sai­si lau­an­tai-il­tai­sin hok­sa­ta, et­tä kah­vi tai vai­pat lop­pui­vat. On lomp­sit­ta­va naa­pu­riin. Niis­sä ti­lan­teis­sa saa­te­taan vaih­taa kuu­lu­mi­sia, pu­hua jopa elä­män kal­leim­mis­ta asi­ois­ta.

Ol­koon hu­vi­kiel­to tai ei, niin on­pa iha­na, et­tä saam­me vie­lä omas­ta ha­lus­tam­me py­säh­tyä viet­tä­mään pää­si­äis­tä sen ar­von mu­kai­sel­la ta­val­la!