Olen me­net­tä­nyt lä­hei­sis­tä­ni mum­mo­ni, isä­ni, äi­ti­ni ja vel­je­ni lap­sen, kum­mi­poi­ka­ni. Mum­mo­ni oli lä­hes 94-vuo­ti­as kuol­les­saan. Mum­mo asui per­hees­säm­me mel­kein koko lap­suu­te­ni ajan. Vii­mei­set pari kuu­kaut­ta hän oli van­hain­ko­dis­sa.

Mum­mo­ni sai elää pit­kän ja ter­veen elä­män. Hä­net oli sii­nä mie­les­sä help­po hy­väs­tel­lä hau­dan le­poon.

Kun kä­vin vii­mei­sen ker­ran kat­so­mas­sa mum­moa, hän oli jo ta­ju­ton. Naa­pu­ri­vuo­teen us­ko­vai­nen täti to­te­si rau­hoit­ta­vas­ti, et­tä mum­mo­ni päi­vät tai­ta­vat ol­la täyn­nä. Oli tur­val­lis­ta läh­teä Su­vi­seu­roi­hin luot­ta­en, et­tä Ju­ma­lan tie­dos­sa on jo­kai­sen ih­mi­sen elin­päi­vien lu­ku­mää­rä.

Mum­mon kuo­lin­vies­tin saim­me su­vi­seu­ra­lau­an­tai­na. Tie­to kos­ket­ti ja tuli to­dek­si eri­tyi­ses­ti, kun seu­ra­kan­sa lau­loi virt­tä 151 Nyt yh­des­sä jo läh­te­kää, iä­i­siin häi­hin pyr­ki­kää.

Isä­ni elä­mä kes­ti lä­hes 83 vuot­ta. Hän sai asua avus­tet­tu­na ko­to­na lä­hes lop­puun saak­ka. Isä sai­ras­te­li vii­mei­set vuo­ten­sa ja kun­to heik­ke­ni. Kuo­le­ma oli odo­tet­ta­vis­sa. Vii­mei­nen hal­vaan­tu­mi­nen oli koh­ta­lo­kas, sen jäl­keen isä eli joi­ta­kin päi­viä. Isän hy­väs­te­le­mi­seen meil­le lä­hei­sil­le oli an­net­tu ai­kaa.

Äi­ti nuk­kui pois tä­män vuo­den tou­ko­kuus­sa 91-vuo­ti­aa­na. Hän sai­ras­ti pit­kään ja lii­kun­ta­ky­ky heik­ke­ni. Äi­din elä­mää var­jos­ti­vat mo­net ki­vut. Nii­den lie­vit­tä­mi­nen oli vai­ke­aa. Äi­ti kär­si. Hän toi­voi pää­se­vän­sä pois, kos­ka ki­pu­ja ei saa­tu riit­tä­väs­ti hoi­det­tua.

Äi­ti eli vii­mei­sen vuo­ten­sa hoi­va­ko­dis­sa, mut­ta ko­ro­nan ta­kia otim­me hä­net ko­tiin maa­lis­kuun puo­li­vä­lis­sä. Äi­din vii­mei­si­nä elin­viik­koi­na elä­määm­me toi loh­tua ja tur­vaa Taa­lain­maan vir­si. Sitä äi­ti pyy­si il­tai­sin soit­ta­maan yö­le­vol­le pan­nes­sam­me.

Olen yk­sin, mut­ta sil­ti pel­kää en nyt kui­ten­kaan. Sil­lä tie­dän, et­tä en­ke­lei­tä sain yön het­kiin tur­vak­sein. – – Luok­se täh­ti­tar­hain käy mun aa­tok­set ja luot­taa mä saan, sii­hen et­tä ker­ran lail­la pai­men­ten saan näh­dä Jee­suk­sen. (Van­ha vir­si Taa­lain­maan kar­ja­ma­joil­ta)

Vie­lä en pys­ty it­ke­mät­tä lau­lua kuun­te­le­maan, sil­lä se pa­laut­taa mie­lee­ni nuo her­kät il­ta­het­ket ja äi­din hau­raan ole­muk­sen. Sa­moin joka ker­ran hoi­va­ko­din ohi kul­kies­sa­ni muis­tan ja tun­nen äi­din läm­mön ja ikä­vän.

Minä olin vuo­rol­la­ni äi­din luo­na, kun hän nuk­kui pois. Hy­väs­te­lin äi­din Ju­ma­lan rau­haan ja sa­noin, et­tä tai­vaan ran­nal­la ta­paam­me. Sii­nä het­kes­sä oma epä­on­nis­tu­mi­nen äi­din hoi­ta­ja­na pai­noi. Oli­sin­pa jak­sa­nut työn­tää omat tar­pee­ni taa­em­mak­si. Ju­ma­la kui­ten­kin var­je­lee, et­tei me­ne­tys­tä eh­kä täy­sin ta­ju­a­kaan – vain sen ver­ran, et­tä sen kes­tää.

Vel­je­ni ja hä­nen vai­mon­sa en­sim­mäi­nen lap­si syn­tyi mo­ni­vam­mai­se­na. Lap­si vaa­ti eri­tyis­hoi­toa, ja hän­tä piti avus­taa kai­kes­sa. Spas­ti­suus ja hen­gi­tys­tie­tu­leh­duk­set ai­heut­ti­vat ki­pua ja vai­ke­aa oloa hä­nel­le. Lap­si eli hiu­kan yli vii­si vuot­ta.

Lap­sen kuo­le­ma on ai­na hy­vin kä­sit­tä­mä­tön­tä, mut­ta saam­me luot­ta­vai­ses­ti aja­tel­la, et­tä Ju­ma­la näki oi­ke­an ajan kut­sua tä­män lap­sen le­poon tai­vaan ko­tiin. Hän on pie­ni en­ke­li, joka odot­taa siel­lä mei­tä.

Ih­met­te­len, kuin­ka Ju­ma­la on ol­lut lem­peä mei­tä koh­taan me­ne­tyk­sis­säm­me. Mo­nes­ti etu­kä­teen pel­kä­sin, kuin­ka kes­tän lä­hei­sen kuo­le­man. Näin oli eri­tyi­ses­ti van­hem­pie­ni koh­dal­la, kos­ka he ei­vät ol­leet us­ko­vai­sia. Ju­ma­la aut­toi hei­dät van­huu­des­sa val­ta­kun­taan­sa, ja se hel­pot­ti luo­pu­mi­sen pel­koa. Luo­pu­mi­nen ei ole lo­pul­lis­ta. Meil­lä on jäl­leen­nä­ke­mi­sen toi­vo. Kuo­le­man het­kel­lä mi­nua loh­dut­ta­vat Jo­bin kir­jan sa­nat: ”Mut­ta minä tie­dän lu­nas­ta­ja­ni elä­vän, ja vii­mei­se­nä hän on sei­so­va mul­tien pääl­lä” (Job. 19:25).

Kuo­le­ma ei ole us­ko­vai­sel­le pi­meyt­tä, vaan va­loa. ”Käy Kris­tus mei­tä vas­taan lois­ta­en kirk­kaa­na. Hän tai­vaan kun­ni­as­saan ter­veh­tii va­lol­la. Ja va­loa myös lois­taa saa uu­si muo­tom­me, kun lak­kaa­mat­ta tois­taa kii­tos­ta kuo­rom­me.” (SL 290:3).

Ju­ma­la on an­ta­nut elä­män lah­jak­si, ja hän ot­taa sen pois, kun ih­mi­sen ai­ka on täy­si. Se on kä­sit­tä­mä­tön sa­lai­suus, ja sii­hen mei­dän on tyy­ty­mi­nen.

Sinä, joka olet juu­ri hy­väs­tel­lyt lä­hei­se­si, saa­tat miet­tiä, mi­ten jak­sat elää. Ju­ma­la on lu­van­nut an­taa voi­mia päi­vien mu­kaan. Tai­vaan Isä joh­dat­taa pie­nin het­kin aja­tuk­sem­me pois me­ne­tyk­ses­tä ar­ki­siin­kin as­ka­rei­siin. Päi­vän päät­ty­es­sä saa loh­dut­tau­tua, et­tä yh­den päi­vän Ju­ma­la on aut­ta­nut eteen­päin. Elä­mä jat­kuu het­ki ja päi­vä ker­ral­laan. Lä­hei­set kan­ta­vat ru­kouk­sin ja an­ta­vat elä­män­ha­lua. Eron tus­kan kes­kel­lä oma us­kon kil­voi­tuk­sen mer­ki­tys ko­ros­tuu.