Sii­tä läh­tien kun vuo­si­kym­me­nien mit­tai­nen työ­suh­tee­ni yl­lät­tä­en päät­tyi, ar­ki­päi­vä­ni on saa­nut uu­sia, yl­lät­tä­viä sä­vy­jä. On kuin oli­sin as­tu­nut ta­sai­sen har­maal­ta toi­mis­to­ta­lon käy­tä­vä­ma­tol­ta mo­nen­kir­ja­val­le rä­sy­ma­tol­le, jos­sa tum­man­har­maat kais­tat ryh­dit­tä­vät vä­rik­käi­tä, elä­män­täy­tei­siä rai­to­ja.

An­si­o­työn saa­mi­nen ja jat­ku­mi­nen elä­kei­kään saak­ka ei ole enää it­ses­tään sel­vää mo­nel­la­kaan toi­mi­a­lal­la. Ah­ke­ruus, kou­lut­tau­tu­mi­nen, am­mat­ti­tai­to ja ko­ke­mus ei­vät vält­tä­mät­tä ta­kaa kat­ke­a­mat­to­ma­na jat­ku­vaa palk­ka­työ­tä. Työ­nan­ta­jat jär­jes­te­le­vät toi­min­to­jaan, yh­dis­ty­vät tai ul­kois­ta­vat, tek­no­lo­gia muut­tuu, mark­ki­nat muut­tu­vat, ku­lu­tus­ky­syn­tä muut­tuu. Ko­ko­nai­sia toi­mi­a­lo­ja lop­puu ja uu­det toi­mi­a­lat tar­vit­se­vat toi­sen­lais­ta työ­voi­maa. Moni jää ai­na­kin het­kel­li­ses­ti il­man an­si­o­työ­tä, ei­kä yrit­tä­jän ura sovi jo­kai­sel­le.

Van­hoil­lis­les­ta­di­o­lai­suu­des­sa työ­tä pi­de­tään suu­res­sa ar­vos­sa. Yri­täm­me teh­dä työs­sä par­haam­me ja ajat­te­lem­me, et­tä työl­lä on siu­naus, vaik­ka us­kom­me ei oman ah­ke­ruu­den va­raan ra­ken­nu­kaan. Ah­ke­ruus ja työ­hön si­tou­tu­mi­nen ovat kuu­li­ai­suu­des­ta kum­pu­a­via hy­vei­tä. Työ­pai­kan me­net­tä­nyt voi tun­tea epä­on­nis­tu­mis­ta, jopa syyl­li­syyt­tä ja hä­pe­ää ti­lan­tees­taan. Työt­tö­myy­den jat­ku­es­sa tun­net­ta ei ke­ven­nä usein kuul­tu lau­sah­dus, et­tä kyl­lä te­ke­väl­le ai­na työ­tä löy­tyy. Lau­sees­sa voi kuul­la aja­tuk­sen, et­tä työn saa­mi­nen oli­si vain omas­ta ha­lus­ta kiin­ni.

An­si­o­si­don­nai­nen työt­tö­myys­tur­va aut­taa työn­sä me­net­tä­neen toi­meen­tu­loa. Kas­va­van työt­tö­myy­den ai­ka­na työt­tö­myys­tur­van so­pi­va taso pu­hut­taa päät­tä­jiä ja kan­sa­lai­sia. Kes­kus­te­luis­sa työ­tön voi­daan miel­tää yh­teis­kun­nan va­paa­mat­kus­ta­jak­si, so­si­aa­li­tu­kien vää­rin­käyt­tä­jäk­si. Ta­lou­den ki­ris­ty­es­sä ää­nen­pai­not ko­ve­ne­vat. Jyr­kim­mät ja ää­nek­käim­mät mie­li­pi­teet kuu­lu­vat usein siel­lä, mis­sä to­del­lis­ta, oma­koh­tais­ta tie­toa on vä­hän.

Työt­tö­myyt­tä kä­si­tel­lään usein en­si­si­jai­ses­ti ta­lou­del­li­se­na ky­sy­myk­se­nä. Kan­sa­ne­lä­ke­lai­tok­sen las­kel­man mu­kaan tie­tyis­sä ti­lan­teis­sa yk­sin­huol­ta­jan ei kan­na­ta men­nä an­si­o­työ­hön, jos palk­ka on al­le kak­si­tu­hat­ta­vii­si­sa­taa eu­roa kuus­sa. Unoh­tuu, et­tä palk­ka on vain yk­si työn tuo­ma etu. Työn so­si­aa­li­nen, ter­vey­del­li­nen ja yh­teis­kun­nal­li­nen mer­ki­tys on huo­mat­ta­va, on se sit­ten an­si­o­työ­tä tai ko­to­na teh­tä­vää las­ten-, ko­din- tai van­hus­ten­hoi­toa. Työ­tä kan­nat­taa teh­dä, vaik­ka se ei kai­kis­sa ti­lan­teis­sa ly­hy­el­lä täh­täi­mel­lä niin tuot­toi­saa tai mo­ti­voi­vaa oli­si­kaan. Työl­lä on mo­ni­muo­toi­nen siu­naus.

Vir­ren 330 nel­jäs sä­keis­tö roh­kai­see työ­tön­tä­kin luot­ta­maan Ju­ma­lan siu­nauk­seen ja joh­da­tuk­seen. ”Jos sai­ras­tut tai työs­tä jou­tui­sit luo­pu­maan, ei epä­toi­voon syös­tä saa päi­vä vai­kein­kaan. Lau­pi­as Isän käsi on avoin hä­däs­sä­si. Iloit­kaa Her­ras­sa!”

Työ­e­lä­mä­ni ei päät­ty­nyt va­ki­tui­sen palk­ka­työn päät­ty­mi­seen. En­si­viik­ko­jen häm­men­nyk­sen jäl­keen al­koi löy­tö­ret­kei­li­jän elä­mä. Yl­lät­tä­en muut­tu­nut elä­män­ti­lan­ne on mah­dol­lis­ta­nut mie­len­kiin­toi­sia, uu­sia työ­teh­tä­viä, pro­jek­ti­töi­tä, va­paut­ta ja omia hank­kei­ta. Jos tai­val elä­kei­kään siin­si en­nen si­le­ä­nä, suo­ra­na ja le­ve­ä­nä, nyt mat­kal­la on loi­via ja jyrk­kiä mä­kiä, yl­lät­tä­viä mut­kia ja ris­teyk­siä. Mat­kai­lua har­ras­ta­neet tie­tä­vät, et­tä par­haat mai­se­mat ovat pien­ten, mut­kais­ten ky­lä­tei­den var­sil­la. Ja et­tä par­haat luon­non­sa­ta­mat ovat ka­ri­koi­den ta­ka­na ve­ne­väy­lien ulot­tu­mat­to­mis­sa. Sel­lai­siin sa­ta­miin ei aje­ta suu­ril­la ja no­peil­la ve­neil­lä.