Odottelen unta vierashuoneen lattialle pedatulla patjalla. Olen poikani kanssa tervehtimässä äitiäni lapsuuteni kotikaupungissa. Havahdun puhelimen helähdykseen, sen näyttö valaisee hetkeksi kaistaleen hämärästä huoneesta. WhatsApp kertoo nuorimman lapsenlapseni juuri syntyneen, tyttäreni pienen pojan. Kuvassa valkoisen kapalon sisästä pilkistivät kaksi tutun näköistä silmää ja vielä hahmoaan hakevat otsa ja nenä.
Minua kolmisen kymmentä vuotta vanhempi äitini asuu yksin kaupungin keskustan tuntumassa. Lähdin lapsuudenkodistani opiskelemaan kolmekymmentäkuusi vuotta sitten enkä enää palannut kotiin pohjoiseen kaupunkiin. Isäni kuoli, ja äitini on asunut yksin pian kaksikymmentä vuotta.
Molemmat isoisäni kuolivat ennen syntymääni, mutta molemmat isoäitini muistan hyvin. Isän äiti asui meillä yhtenä viimeisistä talvistaan. Hänen syntymästään on pian kulunut satakolmekymmentä vuotta. Hän kuoli sinä kesänä, kun aloitin koulun. Muistotilaisuudesta mieleeni on jäänyt loppuillan tilanne, kun vieraat olivat jo lähteneet. Pitkät penkit kiersivät pihalle peräkkäin aseteltuja pöytiä kuin laivan partaat valkoisten purjeiden peittämää komentosiltaa ja hyttejä. Leikimme laivaa.
Isän äiti oli asunut ikänsä maatalossa, missä ei ollut vesijohtoa eikä sinne alkuvuosikymmeninä ollut maantietäkään. Pari vuosikymmentä isoäitiä nuorempi pohjoisen rautatie näkyi pirtin ikkunasta. Isoäidillä oli vaikeuksia tottua kaupungissa siihen, että vesi juoksi kaksiotteisen hanan jommastakummasta puolesta polttavan kuumana. Hänelle tutuin käyttöliittymä oli veivi. Veivaamalla nostettiin vesi kaivosta, kuorittiin maito, käännettiin vaihde pohjoisella ratapihalla ja otettiin osuuskaupan puhelimesta yhteys puhelinkeskukseen.
Nyt poikani katselee valokuva-albumista vanhempieni nuoruuden aikaisia valokuvia. Hän syntyi vajaat sata vuotta isän äitiä myöhemmin. Olimme silloin nuori opiskelijaperhe, ja vaikka asuimme satojen kilometrien päässä lapsuuskodeistamme, saimme vanhemmiltamme tarpeen mukaan apua. äitini ja anoppini kävivät meillä vierailulla, laittoivat ruokaa, leipoivat ja hoitivat lapsia, ja lapsemme saivat viettää pitkiäkin aikoja mummoloissa.
Toimme nyt vuorostamme äidilleni valmiita ruokia heikkojen päivien varalle, vaihdoimme palaneita lamppuja, säädimme ja voitelimme ovien saranoita, siivosimme, teimme lumitöitä ja kuulostelimme, minkälaista käytännön apua yksin asuva äitini tarvitsisi. Poikani opasti äitiäni puhelimen ja tablettikoneen käytössä. Kävimme yhdessä hautausmaalla ja vanhaa kotitaloa sekä äidin lapsuuskodin maisemia katsomassa. Poikani hämmästeli, kuinka samanlaisia voivat ollakaan äitini ja hänen tyttärensä. Eleet, puhetapa, miksei samaa näköäkin.
Vastasyntyneen lapsenlapseni kuvaa katsellessa mietin aikaa isoäitini lapsuudesta pienen poikavauvan vanhuuteen, ehkä kahdeksankymmenen, kenties lähes sadan vuoden päähän. Isoäitini elinaikana maailma muuttui paljon. Oman äitini aikana muutos on ollut paljon suurempi. Miltä maailma näyttää pienen lapsenlapseni vanhuudessa, jos Jumala antaa hänelle pitkän elämän? Vastasyntyneen kuva avasi eteeni yli kahdensadan vuoden horisontin, 1800-luvun lopulta 2100-luvun alkuun.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys