Odot­te­len un­ta vie­ras­huo­neen lat­ti­al­le pe­da­tul­la pat­jal­la. Olen poi­ka­ni kans­sa ter­veh­ti­mäs­sä äi­ti­ä­ni lap­suu­te­ni ko­ti­kau­pun­gis­sa. Ha­vah­dun pu­he­li­men he­läh­dyk­seen, sen näyt­tö va­lai­see het­kek­si kais­ta­leen hä­mä­räs­tä huo­nees­ta. What­sApp ker­too nuo­rim­man lap­sen­lap­se­ni juu­ri syn­ty­neen, tyt­tä­re­ni pie­nen po­jan. Ku­vas­sa val­koi­sen ka­pa­lon si­säs­tä pil­kis­ti­vät kak­si tu­tun nä­köis­tä sil­mää ja vie­lä hah­mo­aan ha­ke­vat ot­sa ja nenä.

Mi­nua kol­mi­sen kym­men­tä vuot­ta van­hem­pi äi­ti­ni asuu yk­sin kau­pun­gin kes­kus­tan tun­tu­mas­sa. Läh­din lap­suu­den­ko­dis­ta­ni opis­ke­le­maan kol­me­kym­men­tä­kuu­si vuot­ta sit­ten en­kä enää pa­lan­nut ko­tiin poh­joi­seen kau­pun­kiin. Isä­ni kuo­li, ja äi­ti­ni on asu­nut yk­sin pian kak­si­kym­men­tä vuot­ta.

Mo­lem­mat isoi­sä­ni kuo­li­vat en­nen syn­ty­mää­ni, mut­ta mo­lem­mat iso­äi­ti­ni muis­tan hy­vin. Isän äi­ti asui meil­lä yh­te­nä vii­mei­sis­tä tal­vis­taan. Hä­nen syn­ty­mäs­tään on pian ku­lu­nut sa­ta­kol­me­kym­men­tä vuot­ta. Hän kuo­li sinä ke­sä­nä, kun aloi­tin kou­lun. Muis­to­ti­lai­suu­des­ta mie­lee­ni on jää­nyt lop­puil­lan ti­lan­ne, kun vie­raat oli­vat jo läh­te­neet. Pit­kät pen­kit kier­si­vät pi­hal­le pe­räk­käin ase­tel­tu­ja pöy­tiä kuin lai­van par­taat val­kois­ten pur­jei­den peit­tä­mää ko­men­to­sil­taa ja hyt­te­jä. Lei­kim­me lai­vaa.

Isän äi­ti oli asu­nut ikän­sä maa­ta­los­sa, mis­sä ei ol­lut ve­si­joh­toa ei­kä sin­ne al­ku­vuo­si­kym­me­ni­nä ol­lut maan­tie­tä­kään. Pari vuo­si­kym­men­tä iso­äi­tiä nuo­rem­pi poh­joi­sen rau­ta­tie nä­kyi pir­tin ik­ku­nas­ta. Iso­äi­dil­lä oli vai­keuk­sia tot­tua kau­pun­gis­sa sii­hen, et­tä vesi juok­si kak­si­ot­tei­sen ha­nan jom­mas­ta­kum­mas­ta puo­les­ta polt­ta­van kuu­ma­na. Hä­nel­le tu­tuin käyt­tö­liit­ty­mä oli vei­vi. Vei­vaa­mal­la nos­tet­tiin vesi kai­vos­ta, kuo­rit­tiin mai­to, kään­net­tiin vaih­de poh­joi­sel­la ra­ta­pi­hal­la ja otet­tiin osuus­kau­pan pu­he­li­mes­ta yh­teys pu­he­lin­kes­kuk­seen.

Nyt poi­ka­ni kat­se­lee va­lo­ku­va-al­bu­mis­ta van­hem­pie­ni nuo­ruu­den ai­kai­sia va­lo­ku­via. Hän syn­tyi va­jaat sata vuot­ta isän äi­tiä myö­hem­min. Olim­me sil­loin nuo­ri opis­ke­li­ja­per­he, ja vaik­ka asuim­me sa­to­jen ki­lo­met­rien pääs­sä lap­suus­ko­deis­tam­me, saim­me van­hem­mil­tam­me tar­peen mu­kaan apua. äi­ti­ni ja anop­pi­ni kä­vi­vät meil­lä vie­rai­lul­la, lait­toi­vat ruo­kaa, lei­poi­vat ja hoi­ti­vat lap­sia, ja lap­sem­me sai­vat viet­tää pit­ki­ä­kin ai­ko­ja mum­mo­lois­sa.

Toim­me nyt vuo­ros­tam­me äi­dil­le­ni val­mii­ta ruo­kia heik­ko­jen päi­vien va­ral­le, vaih­doim­me pa­la­nei­ta lamp­pu­ja, sää­dim­me ja voi­te­lim­me ovien sa­ra­noi­ta, sii­vo­sim­me, teim­me lu­mi­töi­tä ja kuu­los­te­lim­me, min­kä­lais­ta käy­tän­nön apua yk­sin asu­va äi­ti­ni tar­vit­si­si. Poi­ka­ni opas­ti äi­ti­ä­ni pu­he­li­men ja tab­let­ti­ko­neen käy­tös­sä. Kä­vim­me yh­des­sä hau­taus­maal­la ja van­haa ko­ti­ta­loa sekä äi­din lap­suus­ko­din mai­se­mia kat­so­mas­sa. Poi­ka­ni häm­mäs­te­li, kuin­ka sa­man­lai­sia voi­vat ol­la­kaan äi­ti­ni ja hä­nen tyt­tä­ren­sä. Eleet, pu­he­ta­pa, mik­sei sa­maa nä­kö­ä­kin.

Vas­ta­syn­ty­neen lap­sen­lap­se­ni ku­vaa kat­sel­les­sa mie­tin ai­kaa iso­äi­ti­ni lap­suu­des­ta pie­nen poi­ka­vau­van van­huu­teen, eh­kä kah­dek­san­kym­me­nen, ken­ties lä­hes sa­dan vuo­den pää­hän. Iso­äi­ti­ni eli­nai­ka­na maa­il­ma muut­tui pal­jon. Oman äi­ti­ni ai­ka­na muu­tos on ol­lut pal­jon suu­rem­pi. Mil­tä maa­il­ma näyt­tää pie­nen lap­sen­lap­se­ni van­huu­des­sa, jos Ju­ma­la an­taa hä­nel­le pit­kän elä­män? Vas­ta­syn­ty­neen kuva ava­si etee­ni yli kah­den­sa­dan vuo­den ho­ri­son­tin, 1800-lu­vun lo­pul­ta 2100-lu­vun al­kuun.