Kaiuttimet toistavat voimallista seuralaulua. Asuntovaunut, autot, valkoiset telttarakennukset ja tuhannet ihmiset kirjovat torniolaisen peltomaiseman eläväksi kaupungiksi. Työnnän äitiäni pyörätuolissa Heinijänkäntietä kohti ensiapuaseman risteystä ja siitä mäen yli seurateltalle.
– Tätä Heinijänkäntietä mentiin Ahvenjärvelle evakkoon, äitini muistelee.
Sotavuodet sattuivat äitini varhaisnuoruuteen.
Sukujuureni ovat äidin puolelta Torniojokilaaksossa ja Alatorniolla, vaikka oman lapsuuteni ja varhaisnuoruuteni vartuin vähän etelämpänä Kemissä. Kävimme Kemistä tietenkin Ruotsin puolella Haaparannalla ostamassa voita, sokeria ja banaaneja, mutta kävimme myös toisinaan Torniossa isoissa seuroissa. Seurat vanhassa kirkossa ja Kivirannan opistolla ovat jääneet elävinä mieleeni.
En ollut vielä rippikouluiässä, kun yhtenä kesäisenä sunnuntaina tuntui, ettei ollut mitään tekemistä. Ajoin polkupyörällä kotoani kolmenkymmenen kilometrin päähän Tornioon vuotta nuoremman serkkuni luokse. Serkku tiesi, että Karungissa on kesäseurat. Poljimme saman tien pari kolmekymmentä kilometriä Karunkiin.
Istuskelimme seuratalon pihalla ja kurkistelimme, minkälaisiin huippunopeuksiin pihalle pysäköityjen autojen mittarit yltävät. Samanlaisilla asioilla liikkui seurojen väliajalla pihamaalla vanhempiakin miehiä. Vahvimmat saattoivat vertailla autojen jousia lokasuojista tai puskureista keinuttamalla. Päiväseurojen jälkeen söimme riisipuuroa ja sekahedelmäsoppaa ja poljimme takaisin kotiin, serkku Tornioon ja minä Kemiin.
Vajaat kymmenen vuotta myöhemmin pystytin juhannuspyhänä muutaman kymmenen kilometrin päähän Kemijokivarteen tulevien appivanhempieni huvilateltan keskelle Keminmaan suviseurakenttää. Opiskelin etelässä, olin kesätyössä Savossa ja tyttö, jonka kanssa loppukesällä kihlauduin, asui Keskipohjanmaalla.
Kaksikymmentäkaksi vuotta sitten vedimme pikkubussilla Vantaalta pitkän ja painavan matkailuvaunun Könölän peltosaralle Tornion suviseuroihin. Vaimoni lensi samana iltana takaisin kotiin, koska suviseurojen avajaispäivänä oli opiskelupaikan pääsykokeet. Vaimon sisko hoiti omien lastensa ohella meidänkin pikkubussillisen, koska minä olin kiinni työvuoroissani. Isäni haki pääsykoekokelaan seuraavana iltana lentokentältä. Ne olivat isäni viimeiset suviseurat. Vaimoni sai opiskelupaikan, ja elämässämme alkoi uusi vaihe.
Suviseuroihin Tornion Liakan kylän pelloille ajoimme vaimoni kanssa kahdestaan. äitini pääsi käymään seurakentällä kaksi kertaa meidän ja veljeni perheen avustamana. Ajattelin ajan kulumista ja muuttumista. Jossain suviseurojen alkupään seurapuheessa puhuttiin kotiseudun merkityksestä. Siitä, kuinka tärkeää on tietää, mistä on kotoisin, missä ovat juuremme.
Koko aikuisiän toisella puolella maata asuneena tuntui kotoiselta ja lämpimältä kuulla suviseurateltassa lapsuudesta tuttua puhetta:
– Laulethan virsi viissattaa seittemänkymmentä yksi, neliännestä säkkeistöstä kuuenthen. Sen jälkhen tervehyksen esittää
Samalla tavalla tuntui kotoisalta, lämpimältä ja turvalliselta kuulla samaa, lapsuuden seuroista tuttua puhetta hyvästä Jumalasta ja syntien anteeksi saamisesta.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys