”Pää­tin lo­pul­ta­kin ol­la re­hel­li­nen it­sel­le­ni. En enää ha­lun­nut näy­tel­lä us­ko­vais­ta. Tie­dän, et­tä en pys­ty elä­mään us­ko­vai­sen ih­mi­sen elä­mää.”

Ken­ties si­nä­kin olet jos­kus kuul­lut yl­lä ole­van lau­sah­duk­sen. Tai eh­kä olet it­se aja­tel­lut asi­aa, vaik­ket ole aja­tus­ta­si ää­neen lau­su­nut­kaan. Olen­ko re­hel­li­nen it­sel­le­ni? Pys­tyn­kö tai ha­lu­an­ko säi­lyt­tää us­ko­ni ar­ki­päi­vän elä­mäs­sä­ni ja va­lin­nois­sa­ni?

Olin läh­te­nyt liik­keel­le var­hain. Aa­mui­nen pil­vi­pou­ta oli vaih­tu­nut ve­si­sa­teek­si. Tuu­li oli nous­sut ja kään­ty­nyt vas­taan, ja sa­teen la­kat­tua olin ek­sy­nyt suu­ren poh­joi­sen kau­pun­gin lo­put­to­mil­le pyö­rä­teil­le. Kau­pun­gis­ta pääs­ty­ä­ni tuu­li oli il­ta­päi­väl­lä tyyn­ty­nyt, ja au­rin­ko paah­toi ar­mot­to­mas­ti laa­jo­ja soi­ta hal­ko­van maan­tien pit­kil­le, uu­vut­ta­vil­le suo­ril­le. Pol­ku­pyö­rän is­tuin hier­si, jal­ka­te­rät ja sor­met puu­tui­vat, vä­syt­ti. Hies­tä mär­kä ruu­mii­ni hou­kut­te­li het­tei­sen suon paar­mo­ja puo­leen­sa. Mat­kaa oli vie­lä, mut­ta voi­mat oli­vat eh­ty­neet.

Pol­jin ki­lo­met­rien mit­tais­ta ta­sais­ta suo­raa ar­ki­vii­kon il­taan hil­jen­ty­väl­lä maan­tiel­lä. Hä­tis­te­lin paar­mo­ja kas­voil­ta­ni. Ohi­a­ja­van lin­ja-au­ton il­ma­vir­ta tun­tui vir­kis­tä­väl­tä tuu­lah­duk­sel­ta, mut­ta pian paah­ta­va il­ma las­keu­tui jäl­leen tu­kah­dut­ta­va­na ym­pä­ril­le­ni. Mie­tin, mitä ih­met­tä teen tääl­lä – mik­si oi­ke­as­taan olen läh­te­nyt koko mat­kal­le? Mitä ke­nel­le­kään kuu­luu, jos jä­tän mat­kan kes­ken? It­se olen mat­kal­le läh­te­nyt, ja it­se pää­tän, mi­ten se jat­kuu. Olen re­hel­li­nen it­sel­le­ni ja myön­nän, et­tä olen läh­te­nyt voi­mii­ni näh­den lii­an vaa­ti­val­le tai­pa­leel­le. Lif­taan seu­raa­van ohi­a­ja­van lin­ja-au­ton tai trak­to­rin kyy­tiin, ajat­te­lin vä­sy­nee­nä.

Il­ta ku­lui. Lin­ja-au­toa ei tul­lut. Ei tul­lut trak­to­ri­a­kaan. Pi­din ly­hy­en le­po­tau­on ja jat­koin pol­ke­mis­ta. Vä­hi­tel­len voi­mat al­koi­vat pa­la­ta. Pää­tin voit­taa it­se­ni ja ko­keil­la, mi­ten pit­käl­le jak­san. Ja mitä pi­tem­mäl­le jak­soin, sen mie­lek­kääm­mäl­tä tai­val tun­tui. Au­rin­gon las­kies­sa il­ma vii­le­ni, ja vaik­ka tun­sin vä­sy­vä­ni, iloit­sin mat­kas­ta ja pää­mää­rän lä­he­ne­mi­ses­tä.

Pit­käl­lä va­el­luk­sel­la tai ur­hei­lu­suo­ri­tuk­ses­sa mie­li tais­te­lee ra­si­tuk­sen sie­tä­mi­sen ja oman mu­ka­vuu­den vä­lil­lä. Jo­hon­kin ra­jaan as­ti ra­si­tus voi tun­tua nau­tin­nol­ta, mut­ta voi­mien eh­ty­es­sä mo­ti­vaa­ti­o­ta ko­e­tel­laan. Mie­li pun­ta­roi ta­voit­teen ja sen ai­heut­ta­man vai­van mie­lek­kyyt­tä.

Us­ko­ne­lä­mä ei on­nek­si ra­ken­nu oman suo­ri­tus­ky­vyn va­raan. Us­ko­mi­nen ei ole suo­ri­tus niin kuin pit­kä va­el­lus tai ma­ra­ton­juok­su, ei­kä sitä var­ten tree­na­ta ja nous­ta tai­to­ta­sol­ta toi­sel­le. Pe­ri­syn­nis­tä osal­li­se­na meil­lä ei ole voi­maa, tai­toa ei­kä osaa­mis­ta syn­nit­tö­mään elä­mään. Re­hel­li­ses­ti syn­ti­se­nä us­ko­vai­nen ih­mi­nen saa us­koa syn­tin­sä an­teek­si Jee­suk­sen lu­nas­tus­työn pe­rus­teel­la.

Paa­va­li luon­neh­tii Roo­ma­lais­kir­jees­sä ih­mi­sen kak­si­o­sai­suut­ta näin: ”Sil­lä hy­vää, jota minä tah­don, en minä tee, vaan pa­haa, jota en minä tah­do, teen minä. Mut­ta jos minä teen, jota en minä tah­do, niin en minä sitä enää tee, vaan syn­ti, joka mi­nus­sa asuu.”

Pe­ri­syn­nin vai­vaa­ma mie­li ja oma us­kon­heik­kous pu­hu­vat sa­maan ta­paan kuin vä­häi­set rei­si­li­hak­se­ni – et kui­ten­kaan jak­sa, jätä kes­ken. Ja re­hel­li­ses­ti voin it­sel­le­ni vas­ta­ta, et­tä en jak­sa­kaan – omin voi­min. Sik­si saan us­ko­en tur­vau­tua sii­hen an­teek­si­an­ta­muk­seen, jon­ka Jee­sus lu­nas­ti mi­nun­kin puo­les­ta­ni Gol­ga­tan ris­til­lä. Us­ko­mi­sen tai­pa­leel­la ei tar­vit­se suo­riu­tua hy­vin ei­kä no­pe­as­ti. As­kel, tai niin kuin maa­tiel­lä, tol­pan­vä­li ker­ral­laan. Heik­ko­kin us­ko riit­tää, kaik­ki muu tu­lee pe­räs­sä. Tai­vas­mat­kal­la ei teh­dä en­nä­tyk­siä.