Tuu­li­la­sin­pyyh­ki­jät kau­ho­vat rän­tä­sa­det­ta pois nä­kö­ken­täs­tä. Mat­kan ede­tes­sä tien pien­ta­reet, pel­lot ja puut ovat saa­neet ohu­en lu­mi­peit­teen. Har­maa, nol­la-as­tei­nen as­falt­ti tum­muu su­la­vis­ta lu­mi­hiu­ta­leis­ta kiil­tä­vän mus­tak­si. Har­vak­sel­taan vas­taan­tu­le­vien au­to­jen va­lot hei­jas­tu­vat mä­räs­tä tien­pin­nas­ta. Ajan vai­mo­ni kans­sa täy­teen las­ta­tul­la pa­ket­ti­au­tol­la koh­ti Kai­nuu­ta. As­ti­a­laa­ti­kot ko­lah­te­le­vat vai­me­as­ti au­ton ta­va­ra­ti­las­sa, vaik­ka ne on kii­lat­tu huo­lel­li­ses­ti soh­va­tyy­nyil­lä pat­jo­jen ja vaa­te­pus­sien vä­liin. Mu­ka­na on kaik­ki tar­vit­ta­va kah­den ai­kui­sen ih­mi­sen elä­mi­seen ja asu­mi­seen.

Sa­mal­la ta­val­la ajoim­me kol­me­kym­men­tä­kuu­si vuot­ta sit­ten vel­jel­tä lai­nat­tua hää­au­toa Poh­jan­maal­ta ete­lään. Far­ma­ri­au­to oli pa­kat­tu kat­toa myö­ten täy­teen, ja kat­to­te­li­neel­le köy­tet­ty li­pas­to­kin oli täyn­nä ke­vy­em­pää ta­va­raa. Jou­lu­kui­sen il­ta­yön lu­mi­nen maan­tie oli hil­jai­nen. Ker­tai­lim­me mie­les­säm­me hää­päi­väm­me ta­pah­tu­mia ja odo­tim­me in­nol­la tu­le­vaa. Py­säh­dyim­me tank­kaa­maan au­ton ja juo­maan no­pe­at kah­vit kes­ki­suo­ma­lai­sel­la huol­to­a­se­mal­la, jon­ka ar­ki­nen il­ta­e­lä­mä le­vy­au­to­maat­tei­neen ja ki­li­se­vi­ne ko­lik­ko­pe­lei­neen ei ky­en­nyt häi­rit­se­mään on­nel­lis­ta olo­ti­laam­me.

Muu­ta­ma viik­ko sit­ten kä­ve­lim­me pit­kiä lenk­ke­jä hel­tei­sel­lä Tur­kin ran­ni­kol­la ja mie­tim­me, mitä tu­le­va syk­sy, tal­vi ja edes­sä ole­vat vuo­det toi­si­vat tul­les­saan. Vii­me­vuo­si­na työ ja sen myö­tä toi­meen­tu­lo ei­vät enää ole ol­leet it­ses­tään­sel­vyys. Ei myös­kään ter­veys ja työ­ky­ky. En­nen tie edes­säm­me oli näyt­tä­nyt suo­ral­ta, hy­vä­pin­tai­sel­ta ja en­nus­tet­ta­val­ta. Nyt nä­ky­vyys eteen oli ly­hen­ty­nyt niin kuin kul­ki­sim­me sok­ke­loi­sen, sat­tu­man­va­rai­ses­ti ra­ken­tu­neen van­han kau­pun­gin ka­peil­la, mut­kai­sil­la ku­jil­la. Kun eteen­päin on men­tä­vä vaik­ka ei näe, tar­vi­taan luot­ta­mus­ta. Sy­dän pu­huu.

Maan­tie kaar­tuu pit­kään, loi­vaan ylä­mä­keen. Vauh­ti las­kee, kos­ka täy­teen las­ta­tun au­ton pe­räs­sä on pai­na­va pe­rä­kär­ry. Kyt­ken pääl­le pie­nem­män vaih­teen. Saa­vu­tan edes­sä hi­taas­ti kul­ke­van, le­ve­än trak­to­rin, mut­ta en voi ohit­taa, kos­ka vas­taan tu­lee au­to­ja ta­sai­sin vä­lein. Kun tie lo­pul­ta on va­paa, pai­na­va au­tom­me ei ylä­mä­es­sä kiih­dy enää en­ti­seen vauh­tiin­sa. Sade tau­ko­aa. Mäen la­el­la eteem­me avau­tuu het­kek­si ava­ra, kum­pui­le­va nä­ky­mä kau­as si­ni­har­maa­seen ho­ri­sont­tiin. Kat­seel­la on ti­laa hen­git­tää, kun­nes tie las­keu­tuu alas kum­pu­jen ja met­sien kät­köön.

Huo­maan, et­tä mo­nes­sa blo­gi­teks­tis­sä­ni olen ol­lut mat­kal­la jon­ne­kin tai jos­sa­kin. Mat­kal­la olo poik­ke­aa ar­kie­lä­mäs­tä, kos­ka mat­kal­la ol­laan liik­kees­sä. Mat­kal­la koh­taa uu­del­la ta­val­la elä­män­sä, it­sen­sä ja lä­him­mäi­sen­sä. Mat­kal­la huo­maa asi­oi­ta ja mer­ki­tyk­siä, jot­ka ar­ki­päi­väs­sä jää­vät usein huo­maa­mat­ta. Mat­kal­la mie­li ja ais­tit her­kis­ty­vät.

Ke­sä­kuun blo­gi­teks­tis­sä­ni ker­roin pit­käs­tä me­lon­ta­mat­kas­ta ke­väi­sen jär­vi-Suo­men hil­jai­sil­la ve­sil­lä. Kir­joi­tin, kuin­ka kat­se­lin jout­se­nen työ­läs­tä len­toon­läh­töä ja mie­tin omaa työ­ti­lan­net­ta­ni ja tu­le­vai­suut­ta­ni: ”Kuin­ka niin mo­net pyr­ki­myk­se­ni yk­si toi­sen­sa jäl­keen ovat pa­lan­neet tyh­jä­nä ta­kai­sin. Sai­sin­ko mi­nä­kin vie­lä ker­ran il­maa sii­pie­ni al­le? Ei tar­vit­se len­tää kau­as ei­kä kor­ke­al­le, ly­hyt­kin py­räh­dys riit­tää.” Tä­nään olem­me muut­to­mat­kal­la uu­del­le työ­paik­ka­kun­nal­le­ni sa­to­jen ki­lo­met­rien pää­hän ko­toa.

Asu­mi­nen työn vuok­si toi­sel­la paik­ka­kun­nal­la kau­ka­na ko­toa muut­taa ar­ki­päi­vän kul­kua. Reis­su­työn te­ke­mi­nen on tul­lut meil­le tu­tuk­si vii­me vuo­si­na, mut­ta täl­lä ker­taa työ si­too mi­nut ai­em­pia teh­tä­vi­ä­ni enem­män työ­paik­ka­kun­nal­le. Vai­mo­ni työ­paik­ka, lä­hei­sem­me ja ys­tä­väm­me ei­vät muu­ta mu­ka­nam­me. Niin­pä alam­me asua kah­ta ko­tia, kah­ta ko­ti­seu­tua. Edes­sä on uu­si ym­pä­ris­tö, uu­det ih­mi­set ja mie­len­kiin­toi­nen teh­tä­vä, mut­ta myös vii­koit­tais­ta mat­kus­ta­mis­ta, ai­ka­tau­lu­jen so­pi­mis­ta, yh­teis­ten vii­kon­lop­pu­jen ja va­paa­het­kien odo­tus­ta, koti-ikä­vää. Kii­tol­li­suus, mut­ta myös hai­keus täyt­tä­vät mie­len. Edes­sä on mat­ka, jon­ka vai­hei­ta em­me vie­lä tie­dä. Sy­dän pu­huu.