Ajoim­me per­jan­tai-il­ta­na muut­to­kuor­man vie­raan suur­kau­pun­gin opis­ke­li­ja-asun­toon. Lau­an­tai ku­lui sii­vo­tes­sa ja asun­toa si­sus­ta­es­sa. Sun­nun­tai­aa­mu­na, kun olim­me vie­lä vuo­tees­sa, soi ovi­kel­lo. Meil­le en­tuu­des­taan tun­te­ma­ton elä­kei­käi­nen täti as­tui oves­ta si­sään, toi­vot­ti mei­dät ter­ve­tul­leik­si paik­ka­kun­nal­le ja is­tui vie­raa­nam­me koko päi­vän, kun­nes il­lal­la hy­väs­te­lim­me bus­si­py­sä­kil­lä seu­ra­mat­kan jäl­keen. Em­me ol­leet­kaan yk­sin suu­res­sa kau­pun­gis­sa.

Kä­ve­lin pit­kin len­to­ko­neen käy­tä­vää ja et­sin so­pi­vaa is­tuin­paik­kaa rei­lun tun­nin kes­tä­väl­le len­nol­le. Olin työ­mat­kal­la ja pa­lai­sin il­lal­la ta­kai­sin ko­tiin. Ko­neen kes­ki­vai­heil­la tut­tu per­hee­ni­sä kiin­nit­ti tur­va­vyö­tä ik­ku­na­pai­kal­la. Ter­veh­dim­me. Vie­rei­nen is­tuin oli va­paa­na, ja ase­tuin sii­hen.

Pu­huim­me me­neil­lään ole­vis­ta työ­a­si­ois­tam­me. Hy­vän­tuu­li­nen tut­ta­va ker­toi vaih­ta­neen­sa työ­paik­kaa, mut­ta pa­lan­neen­sa sa­man tien ta­kai­sin en­ti­seen teh­tä­vään­sä. Ih­met­te­lin, mikä sai mie­len niin pian muut­tu­maan, ei­kö työ­paik­ka vas­tan­nut odo­tuk­sia.

– Se oli kyl­lä kiin­nos­ta­va teh­tä­vä. Oli­sin mie­lel­lä­ni siel­lä työs­ken­nel­lyt, tut­ta­va ker­toi hy­myil­len.

– En­sim­mäi­si­nä päi­vi­nä mi­nun piti täyt­tää hen­ki­lö­tie­to­lo­ma­ke. Sii­nä ky­syt­tiin myös per­hees­tä ja har­ras­tuk­sis­ta. Lap­sia var­ten oli va­rat­tu kak­si sa­ra­ket­ta. Kir­joi­tin lo­put kah­dek­san lo­mak­keen kään­tö­puo­lel­le. Seu­raa­va­na päi­vä­nä kuu­lin, et­ten oi­kein sovi yri­tyk­sen pro­fii­liin.

– No jopa! Mitä sit­ten ta­pah­tui?

– Pa­la­sin en­ti­seen työ­paik­kaa­ni. Ot­ti­vat mie­lel­lään ta­kai­sin. Siel­lä voin ol­la va­paas­ti oma it­se­ni.

Olin kas­va­van per­heen nuo­ri isä, työ­u­ra­ni oli alus­sa. Mie­tin usein tu­le­vai­suut­ta ja toi­meen­tu­loa, mie­tin Ju­ma­lan tar­koi­tus­ta ja suun­ni­tel­maa per­heem­me elä­mään. Mi­ten säi­ly­tän us­ko­ni ja luot­ta­muk­se­ni Ju­ma­laan ym­pä­ris­tön pai­nees­sa. En tun­te­nut it­se­ä­ni vah­vak­si. Tu­le­vai­suus pe­lot­ti. Ja nyt vie­res­sä­ni is­tu­va van­hem­pi per­hee­ni­sä ker­toi lep­poi­sas­ti vai­ke­an kuu­loi­ses­ta ti­lan­tees­taan kuin oli­si unoh­ta­nut sol­mi­on ko­tiin­sa tai asen­ta­nut vai­pan lap­sel­le vää­rin päin. Kuin pik­ku­ju­tus­ta.

Pari vuot­ta sit­ten jäin yl­lät­tä­en työt­tö­mäk­si, ja huo­li tu­le­vai­suu­des­ta pai­noi ras­kaas­ti miel­tä­ni. Kir­joi­tin elä­män­ti­lan­tees­ta­ni ker­to­vas­sa teks­tis­sä ys­tä­väs­tä, joka tuos­sa ti­lan­tees­sa vei mi­nut ret­kel­le tal­vi­seen saa­ris­toon ja kuin­ka ret­ki vir­kis­ti miel­tä­ni ja käyn­nis­ti uu­den vai­heen työ­e­lä­mäs­sä­ni.

– En­pä tien­nyt, et­tä se ret­ki oli si­nul­le niin mer­kit­tä­vä, ys­tä­vä ih­met­te­li, kun myö­hem­min oli lu­ke­nut kir­joi­tuk­se­ni.

– Mi­nul­la­kin oli sil­loin vä­hän työ­tä. Me­hän vaan kä­vel­tiin siel­lä pak­ka­ses­sa ja lu­mes­sa.

To­del­li­nen ys­tä­vä on sel­lai­nen lä­him­mäi­nen, joka pyy­teet­tö­mäs­ti ja jopa tie­tä­mät­tään tu­kee, nos­taa ja kan­taa. To­del­li­nen ys­tä­vä on kuin len­to­ko­nees­sa is­tu­nut per­hee­ni­sä. Hän häm­mäs­tyi, kun vuo­si­kym­me­niä myö­hem­min ker­roin hä­nen omal­la ta­ri­nal­laan mi­nua vah­vis­ta­neen. Tai kuin mies, joka vei mi­nut mu­kaan­sa saa­ris­toon tal­vi­sel­le mö­kin­tar­kis­tus­mat­kal­le. Tai kuin täti, joka näyt­ti meil­le läm­pi­män ko­din suu­res­sa kau­pun­gis­sa.