Vä­rik­kää­seen tuu­li­pu­kuun pu­keu­tu­nut nai­nen tut­kii kes­kit­ty­nees­ti pie­nen poh­joi­sen kun­nan kir­ja­kau­pan on­nit­te­lu­kort­ti­te­li­net­tä. Lo­pul­ta nai­nen löy­tää et­si­män­sä, as­te­lee kas­sal­le ja ky­syy kir­ja­kaup­pi­aal­ta:

– On­ko­han tämä us­ko­vai­sel­le so­pi­va?

Kir­ja­kaup­pi­as tut­kii vii­si­kym­men­vuo­ti­aal­le tar­koi­tet­tua piir­ret­tyä kort­tia, jos­sa väi­te­tään päi­vän­san­ka­rin vai­kut­ta­van rei­lus­ti ikäis­tään nuo­rem­mal­ta.

– Kyl­lä tä­män voi an­taa. Ei mi­nus­ta täs­sä ole mi­tään so­pi­ma­ton­ta.

– Kun en mi­ten­kään ha­lu­ai­si lou­ka­ta. Kun minä olen täm­möi­nen ke­vyt­mie­li­nen ja syn­ti­nen. Sii­tä se on mo­nes­ti sa­no­nut, kun asun su­si­pa­ri­na. Vii­si­tois­ta vuot­ta jo asu­nut.

Vil­kai­sen kort­tia ohi­men­nen en­kä mi­nä­kään huo­maa sii­nä mi­tään louk­kaa­vaa. En tie­dä, min­kä­lai­sen us­kon tun­nus­ta­jal­le kort­ti on me­nos­sa, mut­ta ti­lan­ne py­säyt­tää. It­sen­sä syn­ti­sek­si tun­nus­ta­va nai­nen ha­lu­aa toi­vot­taa on­nea us­ko­vai­se­na tun­te­mal­leen ys­tä­väl­le niin, et­tei louk­kai­si tä­män us­kon­nol­li­sia tun­tei­ta.

Mie­lee­ni nou­see eräs ti­lan­ne lap­suu­des­ta­ni. Isä­ni ran­ne­kel­lo py­säh­tyi. Lap­suu­den­ko­ti­ni naa­pu­ris­sa asu­va kel­lo­sep­pä puh­dis­ti ko­neis­ton ja sai kel­lon taas käy­mään. Isä tar­jo­si mak­sua, mut­ta kel­lo­sep­pä ei ha­lun­nut palk­ki­o­ta hy­väl­tä naa­pu­ril­ta. Isä an­toi kui­ten­kin pie­nen se­te­lin, et­tä kel­lo­sep­pä kä­vi­si kah­vil­la.

Päi­viä myö­hem­min isä muis­ti, et­tä kel­lo­sep­pä tun­nus­taa sel­lais­ta us­koa, jos­sa kah­vin­juon­tia pi­de­tään syn­ti­nä. Asia al­koi vai­va­ta isän miel­tä: louk­kaan­tui­ko­han kel­lo­sep­pä. Mil­tä mi­nus­ta tun­tui­si, jos mi­nul­le tar­jot­tai­siin ra­haa, et­tä kä­vi­sin kal­jal­la, isä­ni poh­ti.

Vaik­ka isä­ni oli ah­ke­ra kor­jaa­maan tai­ta­mat­to­muuk­si­aan, kel­lo­se­pän kah­vi­ra­ha-asia tai­si jää­dä hoi­ta­mat­ta. Ar­ve­len näin käy­neen, kos­ka isän täyt­tä­es­sä vii­si­kym­men­tä vuot­ta kel­lo­sep­pä ojen­si isäl­le­ni ys­tä­väl­lis­ten on­nit­te­lu­sa­no­jen saat­te­le­ma­na us­kon­suun­tan­sa ame­rik­ka­lais­ta al­ku­pe­rää ole­van pe­rus­te­ok­sen.

Kir­ja pää­tyi juh­lan jäl­keen olo­huo­neen kaap­piin äi­ti­ni Knit­tax-neu­le­ko­neen sak­san- ja ruot­sin­kie­lis­ten käyt­tö­oh­je­kir­jo­jen vä­liin. Siel­tä kir­ja vuo­si­kym­me­nien ku­lut­tua löy­tyi, kun ko­ti­ta­lo­a­ni tyh­jen­net­tiin isä­ni pois­me­non jäl­keen. Luu­len, et­tei­vät kir­jaa muut lu­ke­neet kuin minä jos­kus alus­ta jon­kin mat­kaa, mut­ta ei kir­jaa pois­kaan hei­tet­ty. Se oli kel­lo­sep­pä­naa­pu­rim­me pyhä kir­ja.

Raa­mat­tu neu­voo elä­mään so­vus­sa kaik­kien kans­sa, mi­kä­li se meis­tä riip­puu. On tai­to kes­kus­tel­la ys­tä­väl­li­ses­ti ja ra­ken­ta­vas­ti, vaik­ka ei oli­si kes­kus­te­lu­kump­pa­nin kans­sa sa­maa miel­tä. Vie­lä vaa­ti­vam­pi tai­to on kes­kus­tel­la elä­män pe­rus­ky­sy­myk­sis­tä ra­ken­ta­vas­ti lä­hei­sen ys­tä­vän, puo­li­son, oman lap­sen tai van­hem­man kans­sa, kun hän on va­lin­nut elä­mään­sä hy­vin eri­lai­sen ar­vo­maa­il­man.

Kun­pa muis­tai­sim­me, kuin­ka Hyvä Pai­men kut­suu ja hoi­vaa lam­pai­taan. Kun­pa Hy­vän pai­me­nen ää­ni sai­si oh­ja­ta elä­määm­me sil­loin­kin, kun ra­jo­jaan et­si­vän ka­rit­san uh­ma­tes­sa mie­lem­me kuo­huu tun­nes­kaa­lan pärs­keil­lä suut­tu­muk­ses­ta pet­ty­myk­seen ja su­ruun, toi­vos­ta epä­toi­voon ja huo­leen, pel­koon ja ah­dis­tuk­seen.